Levyjen soittamisesta yleisölle

Tulevana viikonloppuna olen menossa soittamaan levyjä Lahteen Space Force 1 nimiseen tapahtumaan, jonka tiimoilta tulin ajatelleeksi DJ-toimintaa noin yleisesti ja mitä itse olen sen tiimoilta oppinut.

Päälimmäisenä tulee mieleen luvattoman kova vitutus, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä on toimintaa josta satun pitämään.

Syy päänsärkyyn on peruskeikat, jollaisia en ole enää useampaan vuoteen suostunut soittamaankaan. Peruskeikalle mennään periaatteessa soittamaan sitä musiikkia joka itselle kolisee ja josta ymmärtää syvemmin kuin perusteet. Käytännössä homma toimii niin että joko ravintola olettaa sinun soittavat enimmäkseen suosittua musiikkia tai paremmassa tapauksessa ravintola antaa vapaat kädet, jolloin vastaan tulee kanta-asiakkaat, eli niin sanotut känniääliöt.

Känniääliö käy samassa kuppilassa vuodesta toiseen vetämässä lärvit ja olettaa että siellä ei muutu koskaan mikään. Vaikka DJ:n nimi muuttuu, ei soitetun musiikin sovi niin kuitenkaan tehdä. Eikä mitään teemailtoja tueta, vaan kiinteitä soittolistoja kuten hiilikopioradiokanavilla. Jos esiintymässä on bändi, tulee välittömästi bändin lopetettua aloittaa jälleen normaali toiminta. Muuten aloitetaan ruinaaminen, sitten vittuilu ja pahimmillaan käydään käsiksi. Aluksi viitsin itse olla ystävällinen ja vaikka ehdottaa pientä lahjomista, jotta voin poiketa ennalta päätetyltä polulta. Sittemmin vittuilin takaisin tai pyysin pokea heittämään känniääliöt suoraan pihalle. Tällä keräsin aikamoista mainetta.

Itse tykkään käydä klubeilla ja keikoilla jossa koko iltaa on ajateltu jollain tasolla. Esimerkiksi parin kolmen bändin klubikeikalla voi DJ tehdä paljon yleisön viihtymisen eteen, valitsemalla tarkoituksella musiikkia joka ei ole samanlaista kuin seuraavaksi soittavan bändin materiaali. Kun death metal keikalla ei tarvitse kuunnella döödistä koko iltaa, jaksavat korvat paremmin loppuun asti.

Tykkään myös kuunnella DJ:n soittamaa musiikkia, varsinkin kun sinne on ripoteltu tuntemattomampia artisteja, näin tulen samalla kasvattaneeksi ostoslistaani ja jos oikein hyvin käy, ei kukaan tiedä mitä se helvetin hyvä musiikki oli ja asia pitää käydä tarkistamassa DJ:ltä itseltään kiitosten kera.

Mistä palaankin tämän blogin alun aiheeseen. Space Force yhden lauantaisella Breakfast-klubilla on kolme DJ:tä, joista jokainen vetäisee reilun tunnin setin musiikkia joka poikkeaa hieman edellisen tunnin sisällöstä, mutta jossa jokin asia sitoo kokonaisuuden kasaan. Siitä kelpaa sitten siirtyä Torveen diggailemaan Mr. Peter Haydenia ja Circleä, kun pohjilla on muutama tuoppi kaljaa ja hyvää vaihtelevaa musiikkia.

Vielä kysymys: Miksi kukaan haluaa mennä ravintolaan kuulemaan niitä samoja biisejä joita on vatkattu kotona/radiossa/telkkarissa yli 20 vuotta ja joita on luultavasti kuunneltu pohjia vetäessä juuri ennen raflaan lähtöä?

Kompletionismia

Tulin eilen siivonneeksi täydeksi käynyttä levyhyllyäni. Siivotessa tulin miettineeksi, että kuinkahan yleistä on, että hyllystä löytyy kolmattakymmentä levyä, joita ei ole koskaan tullut kuunnelleeksi kokonaan. Puhumattakaan siitä, että tein samankaltaisen inventaarion jo pari vuotta sitten ja kannoin silloinkin kolmisenkymmentä enemmän tai vähemmän kuuntelematonta levyä paikalliseen levyliikkeeseen. Sittemmin olen hieman rauhoittunut kompletionismissani, joskin tosin noin vuosi sitten kolusin divareita ja keräsin hyllyn täyteen kirjallisuuden klassikoita, jotka lojuvat hyllyssä edelleen lukemattomana. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Jokainen meistä keräilee varmaan jotain. Minä olen keräillyt musiikkia, kirjoja, elokuvia ja pelejä vaihtelevalla intensiteetillä jostain lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien (ja siitä on sitten jo kahdeksan vuotta). Onnekseni voin todeta, että olen valinnut keräyskohteeksi sellaista tavaraa, joilla on vahva kulttuurinen arvo. Olisin tietty voinut ruveta keräilemään aikoinani vaikka pullonkorkkeja, mutta siinähän olisi (mahdollisesti) tuleva jälkikasvu miettinyt, kun ukolta olisi jäänyt perinnöksi kymmenen sangollista romurautaa.

Opethin Mikael Åkerfeldt tuli jossain haastattelussa joskus todenneeksi, että hänellä on varsin mittava levykokoelma, mutta eipä hän sitä pahemmin ole ehtinyt kiireiltään kuuntelemaan. Eläkepäivillään hän ajatteli istua kiikkustuolissa ja kuunnella pelkästään levyjä päivät pitkät. Ajatuksenahan tämä on kauhean mukava, mutta kyllä siinä perse puutuisi ennen pitkää. Yleensä asiat menevät niin, että kun on rahaa niin ei ole aikaa ja kun on aikaa niin ei ole rahaa. Paitsi sitten silloin eläkeiässä...

Joka tapauksessa olen keräilyssäni ollut pahasti kompletionismin vaivaama, sillä olen kerännyt musiikkia sekä kirjallisuutta lähinnä sen statusarvon takia. Toisaalta olen kuullut tyypistä, joka ostaa edelleen jokaisesta Iron Maidenin julkaisusta kaksi versiota: toisen kuunteluun ja toisen hyllykappaleeksi. Sääliksi käy myös yhden bändin faneja, joiden on pakko kerätä itselleen kaikki bändiltä julkaistu materiaali, sitä harvinaisinta (ja yleensä parasta) demoa unohtamatta. Mietin vain, että onko sille lopulta mitään estettä, että tämänkaltainen täydellisyyden tavoittelu siirtyy ennen pitkää vaikuttamaan myös muille elämänalueille?

Synnitön en ole itsekään, sillä maksoin aikoinaan Viikatteen Alakulotettuja tunnelmia EP:stä neljäkymmentä euroa, joskin se oli ainoa mikä minulta enää puuttui (aivan kuin tämä olisi jokin peruste)! Toisaalta minulla ei ole uusimmasta levystä kuin tavallinen muovikannellinen painos ja vinyylitkin olen jättänyt ostamatta, mutta ei se nyt mieltä niin kaiherra. Sitä hetkeä odotellessa, kun digipak-kappale tulee vastaan käytettynä ja vanha kompletionistin piru nostaa sisälläni päätään...

Musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kulttuurista arvoa olen oppinut arvostamaan vasta aivan äskettäin. Levyhyllyn siivouksessa on myös se hyvä puoli, että sellaisista levyistä, jotka eivät puhuttele minua, voi olla paljonkin iloa jollekin toiselle. Ja voihan käydä niin hyvin, että minä saan vaihdossa jotain sellaista, jota olen kauan halunnut, mutta en ole saanut hankituksi. Parempi sitä kulttuuria on kierrättää kuin säilöä muoviin kellariin, jonka ilmankostetutta ja lämpötilaa tarkkaillaan jatkuvasti.

Ankkataiteilija Don Rosa sivuaa tätä aihetta muuten onnistuneesti lyhyessä vitsijutussaan Ahneen palkka vuodelta 1988. Julkaistuna sen löytää Rosa-kokoelmasta Sammon salaisuus (1999) tai Aku Ankka -lehdestä n:0 24/1991. Jutussa käsitellään kyllä rahojen keräilyn järjettömyyttä, mutta sarjiksen sanoma on kyllä laajennettavissa kaikkeen keräilyyn, myös musiikin. Toisaalta paikallisessa numismatismiin keskittyvässä liikkeessä oli tarjolla Zimbabwen dollareita kymmenen euron hintaan, vaihtosuhde on kyllä rahan nykyisen arvon tuntien melko huimaava, mutta olisihan arvoton 50 biljoonan dollari hauska ainakin nähdä :)

Kritiikistä

Imperiumin messulaudallakin on käyty viime aikoina keskustelua siitä kuuluisiko levyarvostelut tehdä ennen vai jälkikäteen. Kävin parisen vuotta sitten studia generalia -tyyppisen luentokurssin, jossa pohdittiin kritiikin asemaa ja tulevaisuutta suomalaisessa mediakentässä. Viime viikolla tulin lukaisseeksi (tenttiä varten) Tarja-Liisa Hypénin toimittaman kirjan "Kirjan matka tekijöiltä lukijoille" (2007). Merkittävin osa tästä kirjasta tämän tekstin kannalta oli Markku Soikkelin artikkeli kritiikistä ja kriitikon portinvartijuudesta. Miten tämä kaikki sitten liittyy levyarvosteluihin ja mitä tämä teksti tekee Imperiumin blogissa, sitä yritän seuraavassa selventää.

Vertaisverkkojen ilmestyminen tietoliikenteeseen on ollut ja on edelleen jatkuva kädenväännön aihe musiikkimaailmassa. Olen useassa yhteydessä kuullut, että vertaisverkkojen käyttäjät perustelevat lataamistaan sillä, että he haluavat kuulla levyn ennakkoon ennen ostopäätöstä. Vanhan koulukunnan kritiikin ongelmana on aina pidetty kriitikon elitististä asemaa taiteen portinvartijana. Tämä tarkoittaa, että yksi ihminen on velvoitettu omista lähtökohdistaan käsin arvioimaan teos ja rohkaisemaan ihmisiä joko välttämään tai ostamaan. 

Vertaisverkkojen kautta tämänkaltainen portti on alkanut musiikkimaailmassa vuotamaan, sillä jokainen kuuntelija on omalla tavallaan uusi portinvartija. Mihin tässä tilanteessa sitten enää tarvitaan kritiikkiä. Tilanne ei ole missään muussa taidemuodossa yhtä perverssi. Mikä tehtävä musiikkikritiikille sitten tässä tilanteessa jää? Vaikka musiikkia siirtyy laittomasti kotikoneelta toisella miljoonia tavuja päivittäin, julkaistaan musiikkia enemmän kuin koskaan. Tekniikka toimii myös toiseen suuntaan.

Musiikkikriitikolle jää tehtäväksi seuloa järkyttävästä määrästä tauhkaa edes jonkinlainen kiinteä ja kestävä aines. Se, mitä kuluttajat ovat mieltä kriitikoiden höpinöistä on ainoastaan herran huomassa. Kova mediarummutus on nykyään tärkeää musiikin myynnin suhteen, mutta sen ohella tarvitaan myös taiteellista lahjakkuutta. Paska on paskaa, ja se jää kauppoihin, vaikka mainosmiehet kuinka hehkuttaisivat (tapaus INDX).

Musiikkikriitiikin asemaa suomalaisessa taidekritiikissä voidaan kaikesta huolimatta pitää perusteltuna (enkä yritä tässä pelkästään linnoittaa omaa pesääni). Arvostelut tuskin ohjaavat suoranaisesti enää kenenkään ostopäätöksiä. Itse olen ostanut sokkona, pelkän arvostelun perusteella viimeisen kahden vuoden aikana yhden levyn (Overhead - And We're Not Here After All). Sen sijaan ne voivat mahdollisesti tuoda esille taiteellisesti lupaavimmat ja innovatiivisimmat artistit. Myspace ynnä muut palvelut ovat täynnä tuhansia demo-tason artisteja, joista mututuntumalta 95% on täyttä turhuutta. Jos kriitikoita ei olisi olemassa, helmet eivät koskaan pulpahtaisi tuosta massasta pintaan.

Mitä promojen jakelemisen suhteen sitten pitäisi tehdä? Suurin osa levyistä vuotaa edelleen nettiin ennen julkaisupäivää, joten jotakin tilanteella olisi syytä tehdä. Jakelemisen suhteen tulisi olla ainakin huomattavasti varovaisempi, ehkä levyjä voitaisiin jakaa vain jollakin tapaa valtuutetuille tahoille. Se, että arvostelija saisi levyn käsiinsä vasta julkaisupäivänä, on sikäli perusteltua, että levy vuotaa nettiin samana päivänä joka tapauksessa, joten ainakaan arvostelijapoloisia ei syytettäisi turhan päiten. Toisaalta ennakkoon kirjoitetut levyarvostelut ovat omiaan lisäämään jo levystä tietävien nälkää ja herättämään mahdollisesti satunnaisen kuulijan huomion. Muutamaa viikkoa varsinaisen julkaisun jälkeen julkaistu arvostelu menee mielestäni ohi niin levyn jo kuulleilta kuin uutta musiikkia etsiviltäkin.

Tulin kerran keskustelleeksi kaverini kanssa siitä, että joistakin levyistä pitäisi tehdä muutaman kuukauden jälkeen eräänlainen "jälkimulgasu" (termi pöllitty Pelit-lehdestä, piste tarkkaavaisille). Paskimmista paskin levy tuskin paranee useammalla kuuntelulla, mutta rajatapaukset sekä hurmahenkistä suitsutusta osakseen saaneet levyt olisi mielestäni hyvä arvioida toistamiseen. Printtimediassa tämänkaltainen toiminta on tietysti mahdotonta, koska tilaa on muutenkin vähän, mutta webbimedian suhteen tilanne on täysin toinen. Samalla vanhat, mahdollisesti huomiotta jääneet levyt saisivat ehkä uuden mahdollisuuden ja ne huomatut levyt hieman lisää elinaikaa.

Michael Jackson 1958-2009

Michael Jacksonin kuolema on tuskin sellainen asia, joka kiinnostaa raskaamman musiikin kuuntelijoita. Tai sitten minulla on vain stereotypia ahdasmielisistä, surupuvuissa vaeltelevista möröistä. Joka tapauksessa Michael Jacksonin kuolema aiheutti, jos nyt ei järkytystä, niin ainakin pienimuotoisen yllätyksen. Toisten mielestä saattaa taas olla yllättävää, että miehen terveys kesti jatkuvia kauneusleikkauksia ja median häntä vastaan käymää sotaa näinkin pitkään.

Eipä miehen musiikki minua ole koskaan erityisemmin puhutellut, mutta tänä aamuna tuli veivattua miehen muistolle Heal the Worldin kaltaista laskelmoitua ja naiivia siirappiveisua. Maailma on ihan riittävän ankea paikka, ettei tee pahaa heittäytyä edes joskus lapselliseksi.

***

Toisena asiana hehkutan sähköpostiini saapunutta viestiä, joka suureksi ihmetyksekseni oli asiallista palautetta muutaman kuukauden takaisesta jutusta. Olen tästä erittäin otettu siitä syystä, että se osoittaa, että joku on todellakin paneutunut lukemaan juttuani ja uskaltautui sitä jopa kommentoimaan.

Mututuntumalta toteaisin, että musiikkimedioiden palautekulttuuri on jotakuinkin sellainen, että padot aukeavat vasta, kun omaa suosikkiartistia ei kehutakaan maasta taivaisiin tai sitten joku juttu on epäinformatiivinen tai yksinkertaisesti paska. Asiallinen palaute, puhumattakaan perustelluista kehuista ovat yhtä harvinaisia kuin vitsit saksalaisissa rikossarjoissa.

Että palautetta saa jatkossakin lähettää ja tätä blogiakin kommentoida.

Mitä on proge?: II. Dream Theater

Kuten eräs edellisen osan lukenut huomautti, en ehtinyt edellisessä osassa sanomaan oikeastaan mitään järkevää yhtikäs mistään. Tämä saattoi olla tarkoituksellista, koska halusin tekstilläni myötäillä Geoff Nicholsonin mainiota lausahdusta progen olemuksesta. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, ettei vitsi naurattanut oikeastaan ketään, joten tällä kertaa ajattelin ainakin yrittää sanoa jotain hieman painavampaa. Proge vain sattuu olemaan luonteeltaan sellainen, että kun toisesta päästä saa kiinni, purkuu toinen pää jo hyvää vauhtia. Puhtaasti yhden artistin näkökulmasta lähtevä pohdinta voi kuitenkin olla hedelmällisempi, joten koetetaan.

Yhdysvaltalainen Dream Theater nauttii progepiireissä hyvin vaihtelevaa mainetta. Monelle historiallisen progen ystävälle bändi on koko olemuksessaan kuin punainen vaate, jota käy vähintään syyttäminen siitä, että progressiivinen musiikki ei ole enää sellaista kuin se joskus silloin kauan sitten oli. Tästä asiasta itkeminen on ehkä turhinta touhua ikinä, sillä niin tekemällä vaaditaan jotain sellaista, joka sotii koko progen ydinajatusta vastaan. Kuinka progressiiviselta musiikilta voidaan vaatia pysyvyyttä, kun se alunperin syntyi juuri tarpeesta luoda muutosta.

Joka tapauksessa, Dream Theaterin toinen albumi, Images & Words (1992), oli monella tapaa hyvin merkittävä julkaisu. Valitettavasti levy on myös ilmestymisensä jälkeen poikinut hirvittävän määrän jäljittelijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet yrityksessään luoda samankaltainen merkkiteos. Dream Theater itse on yrittänyt jatkaa eteenpäin, välittämättä liikaa menneistä. Alkuperäisen kosketinsoittajan, Kevin Mooren, lähtö Awake-levyn (1994) jälkeen traumatisoi kuitenkin suurimman osan faneista, eikä bändi ole siitä monen ulkopuolisen mielestä toipunut vieläkään.

Dream Theater oli juuri niitä bändejä, joihin tutustuin aivan ensimmäisenä aloittelevalla musadiggarin taipaleellani. Bändi on yksinkertaisesti ohittamaton, kun puhutaan progressiivisen metallin kaanonista, piti bändistä sitten tai ei. Jossain yhteyksissä "klassiseksi kolmikoksi" kutsuttu levytrilogia eli Images & Words, Awake ja Metropolis pt. 2: Scenes from a Memory (1999) olivat myös minullakin aikoinaan varsin vahvassa soitannassa. Myöhemmin näiden levyjen pariin ei kuitenkaan ole tullut palatuksi. Jokseenkin uskollisena fanipoikana olen kuitenkin vuodesta toiseen kantanut kotiin uusimman Dream Theaterin, vaikka niiden kuuntelu on jäänyt useimmiten vain muutamaan kertaan.

Edellinen osoittaa, että Dream Theater on jollain tapaa kasvanut ulos tavallisen bändin asemasta jonkinlaiseksi tapaukseksi, jonka jokaiseen uuteen levyyn ottavat kantaa nekin, joiden mielestä bändi on aina ollut enemmän tai vähemmän turha. Niinpä uusimman Black Clouds & Silver Linings -levyn (2009) kohdalla ei enää puhuta tavallisesta albumista muiden joukossa vaan ennen kaikkea Dream Theaterin uusimmasta tuotoksesta. Bändi tulee todennäköisesti ikuisesti kantamaan merkkipaaluteoksen stigmaa, eikä yhtäkään kritiikkiä lasketa onnistuneeksi, jos siinä ei sanalla tai kahdella viitata bändin klassisiin levytyksiin. Eikä tämä ole oikeastaan vain Dream Theaterin risti vaan yleisestikin progepiireissä tunnetaan outoa kaipuuta niihin vanhoihin hyviin aikoihin. Olivat nämä vanhat hyvät ajat sitten sitä kultaista kuuskytlukua tai legendaarisen bändin vieläkin legendaarisempia alkuaikoja.

Lisäksi bändin jäsenet saavat ikuisesti kuulla jankutusta siitä, että he sattuvat olemaan oman soittimensa kanssa harvinaisen lahjakkaita tapauksia. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, että kulkeeko tekninen näppäryys käsi kädessä musiikillisen nerouden kanssa, mutta eivät nämä kaksi toisistaan täysin erotettavissakaan ole. Joka tapauksessa Dream Theaterin soitannollinen taituruus asettaa bändin jokaiselle levylle aivan suhteettomat odotukset. Se on paha paikka, kun uuden levyn ensimmäistä Rite of Passage -nimistä sinkkua kuunnellessa huomaakin, ettei bändi olekaan kyennyt keksimään pyörää uudelleen vaan tehnyt oikeastaan aika tavallisen hevikappaleen, kuitenkin tavalleen hieman koukeroisena.

Joskus haaveilen siitä, että minussa olisi jonkinlainen kytkin, jota räpläämällä unohtaisin hetkellisesti kaiken kokemani. Olisikohan mahdollista, että tulevana juhannuksena kykenisin kuuntelemaan uusinta Dream Theateria ilman, että takaraivossani jyskyttäisi vaatimus, että tämän levyn pitää kaikessa taiteellisessa ylivertaisuudessa avata tunteitteni pato.

Mitä on proge? (osa I)

Tarkoituksenani oli alunperin antaa lyhyt ja ytimekäs vastaus otsikon kysymykseen. Kirjoittaessa ideat kuitenkin seurasivat toisiaan ja teksti lähti rönsyilemään mitä odottamattomimpiin suuntiin. Toisin sanoen, teksti tuntui elävän omaa elämäänsä, aivan kuin se olisi kirjoittanut itse itsensä! Varoitukseksi siis: alla oleva teksti on tarpeettoman pitkä, vaikeaselkoinen, ärsyttävä, minkä lisäksi se loppuu kesken (sinua on varoitettu). Tokihan siitä (kuten progesta) voi väittää pitävänsä, mutta vaarana on, että kaikki pitävät sinua vain erikoisuutta tavoittelevana juippina.

Kaikki alkoi noin kymmenen vuotta sitten, kun musiikkitietouteni oli vielä niin kovin rajallista. Musiikista vastasi lähinnä isoveljen levyhylly, josta tuli poimittua muun muassa Iron Maidenia ja Helloweenia (sittemmin palasin samaisten yhtyeiden pariin ja huomasin, ettei niiden diggailussa ollut mitään vikaa). IRC oli tuolloin kova sana ja riittävästi eri kanavilla huudeltuani laskeutui musiikkiguru jos toinekin norsunluutornistaan jakamaan tietouttansa minulle (potkittuaan minut ensin muutaman kerran ulos häiritsemästä).

Se aika oli jotakin uutta ja ihmeellistä, kun eteeni avautui kertaheitolla koko metallimusiikin mittava kaanon. Internet oli kuin pohjaton sammio, jonka reunoilta kaavin tietoutta sellaisista bändeistä kuin Ayreon, Blind Guardian, Savatage, Conception, King Diamond, Symphony X, Marillion, Dream Theater, Fates Warning, Queensrÿche ja niin edespäin.

Levyhyllyni ihka ensimmäiset levyt olivat Kamelotin The Fourth Legacy (1999) ja Labÿrinthin Return to Heaven Denied (1998). Ja kyllä, kyseiset levyt ovat edelleen hyllyssä niiden 465 muun levyn kanssa, jotka on tullut hankittua tuon päivän jälkeen. Tarkoitukseni ei ole muuten leuhkia levyjeni määrällä, sillä a) on olemassa ihmisiä, joilla on levyjä huomattavasti enemmän b) en ole koskaan saanut, saa tai tule saamaan rasiaa, vaikka minulla olisi levyjä tuplaten (eikä muuten saa kukaan muukaan, sitä varten pitäisi oppia soittamaan jotain soitinta).

Palataan kuitenkin progeen. Sen määrittely on itse asiassa hyvin yksinkertaista, kun ottaa huomioon, ettei ole olemassa mitään yhtä ja tyhjentävää selitystä. Eikä kyse ole mistään progen erioikeudesta, sillä minkään musiikin tyylilajin rajoja ei pystytä määrittelemään eksaktin tarkasti (hyvä kysymys on myös se, onko tämä edes ylipäätänsä tarpeellista?).

Yritän kuitenkin.

Historiallisessa kontekstissa progella viitataan 60-70 -luvuilla syntyneeseen kokeilevaan musiikkityyliin, jonka tarkoitus oli selvästi rikkoa raja-aitoja ja luoda jotain uutta. Geoff Nicholsonin sanoin:

Progressive rock was what happened in the early 70's when certain brilliant instrumentalists got fed up with playing three-and-a-half minute long songs about teenage love. Unfortunately, this led them to start playing ten-and-a-half minute long songs about nothing in particular.

Toista kontekstia voisi kutsua vaikka taiteelliseksi, millä taas tarkoitan bändejä, jotka ovat kautta uransa karttaneet kaavoihin kangistumista ja pyrkineet omassa musiikillisessa ilmaisussaan jatkuvaan etenemiseen ja uuden luomiseen.

Vaikeata koko hommasta tulee vasta, kun pitäisi ryhtyä mainitsemaan esimerkkejä. En osaa suoralta kädeltä mainita yhtäkään bändiä, joka sujuvasti solahtaisi ensimmäiseen kategoriaan. 60-70 -luvuilla toki vaikutti sellaisia bändejä kuin King Crimson, Genesis tai vaikkapa Yes. Jokainen näistä bändeistä on kuitenkin edelleen enemmän tai vähemmän olemassa. Vuosien saatossa kyseisten bändien kehityskulku on ollut kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava, joten samalla kyseiset bändit on sijoitettavissa myös taiteelliseen kategoriaan. Rajat siis liukuvat.

Usein progeen liitetään myös soitannollinen virtuositeetti. On totta, että 60-70 -luvulla progresiiviset yhtyeet tarttuivat perinteiseen musiikin tekemisen kaavaan ja pyrkivät muuttamaan sitä. Jossain vaiheessa pitkät kappaleet, epätahtilajit ja uskomattomat kitarasoolot eivät olleet enää edistyksellistä vaan tapa tehdä 'progressiivista' musiikkia. Proge oli siis 'genreytynyt' eli se oli muuttunut yhdeksi musiikilliseksi lajiksi. Sinänsä hupaisaa, koska musiikin kaavamaisuus oli juuri sitä, mitä vastaan progeilijat alun perin nousivat vastustamaan.

P.S. Se, että tämä artikkeli on "osa I" ei tarkoita, että tämä olisi välttämättä osa jostain suuremmasta kokonaisuudesta, ehei. Teksti olisi aivan hyvin voinut olla myös suoraan jonkin kokonaisuuden kolmas osa tai sitten vaikkapa neliosaisen trilogian mystinen prologi; progea kun on.