Tulin eilen siivonneeksi täydeksi käynyttä levyhyllyäni. Siivotessa tulin miettineeksi, että kuinkahan yleistä on, että hyllystä löytyy kolmattakymmentä levyä, joita ei ole koskaan tullut kuunnelleeksi kokonaan. Puhumattakaan siitä, että tein samankaltaisen inventaarion jo pari vuotta sitten ja kannoin silloinkin kolmisenkymmentä enemmän tai vähemmän kuuntelematonta levyä paikalliseen levyliikkeeseen. Sittemmin olen hieman rauhoittunut kompletionismissani, joskin tosin noin vuosi sitten kolusin divareita ja keräsin hyllyn täyteen kirjallisuuden klassikoita, jotka lojuvat hyllyssä edelleen lukemattomana. Ja niin edespäin ja niin edespäin.
Jokainen meistä keräilee varmaan jotain. Minä olen keräillyt musiikkia, kirjoja, elokuvia ja pelejä vaihtelevalla intensiteetillä jostain lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien (ja siitä on sitten jo kahdeksan vuotta). Onnekseni voin todeta, että olen valinnut keräyskohteeksi sellaista tavaraa, joilla on vahva kulttuurinen arvo. Olisin tietty voinut ruveta keräilemään aikoinani vaikka pullonkorkkeja, mutta siinähän olisi (mahdollisesti) tuleva jälkikasvu miettinyt, kun ukolta olisi jäänyt perinnöksi kymmenen sangollista romurautaa.
Opethin Mikael Åkerfeldt tuli jossain haastattelussa joskus todenneeksi, että hänellä on varsin mittava levykokoelma, mutta eipä hän sitä pahemmin ole ehtinyt kiireiltään kuuntelemaan. Eläkepäivillään hän ajatteli istua kiikkustuolissa ja kuunnella pelkästään levyjä päivät pitkät. Ajatuksenahan tämä on kauhean mukava, mutta kyllä siinä perse puutuisi ennen pitkää. Yleensä asiat menevät niin, että kun on rahaa niin ei ole aikaa ja kun on aikaa niin ei ole rahaa. Paitsi sitten silloin eläkeiässä...
Joka tapauksessa olen keräilyssäni ollut pahasti kompletionismin vaivaama, sillä olen kerännyt musiikkia sekä kirjallisuutta lähinnä sen statusarvon takia. Toisaalta olen kuullut tyypistä, joka ostaa edelleen jokaisesta Iron Maidenin julkaisusta kaksi versiota: toisen kuunteluun ja toisen hyllykappaleeksi. Sääliksi käy myös yhden bändin faneja, joiden on pakko kerätä itselleen kaikki bändiltä julkaistu materiaali, sitä harvinaisinta (ja yleensä parasta) demoa unohtamatta. Mietin vain, että onko sille lopulta mitään estettä, että tämänkaltainen täydellisyyden tavoittelu siirtyy ennen pitkää vaikuttamaan myös muille elämänalueille?
Synnitön en ole itsekään, sillä maksoin aikoinaan Viikatteen Alakulotettuja tunnelmia EP:stä neljäkymmentä euroa, joskin se oli ainoa mikä minulta enää puuttui (aivan kuin tämä olisi jokin peruste)! Toisaalta minulla ei ole uusimmasta levystä kuin tavallinen muovikannellinen painos ja vinyylitkin olen jättänyt ostamatta, mutta ei se nyt mieltä niin kaiherra. Sitä hetkeä odotellessa, kun digipak-kappale tulee vastaan käytettynä ja vanha kompletionistin piru nostaa sisälläni päätään...
Musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kulttuurista arvoa olen oppinut arvostamaan vasta aivan äskettäin. Levyhyllyn siivouksessa on myös se hyvä puoli, että sellaisista levyistä, jotka eivät puhuttele minua, voi olla paljonkin iloa jollekin toiselle. Ja voihan käydä niin hyvin, että minä saan vaihdossa jotain sellaista, jota olen kauan halunnut, mutta en ole saanut hankituksi. Parempi sitä kulttuuria on kierrättää kuin säilöä muoviin kellariin, jonka ilmankostetutta ja lämpötilaa tarkkaillaan jatkuvasti.
Ankkataiteilija Don Rosa sivuaa tätä aihetta muuten onnistuneesti lyhyessä vitsijutussaan Ahneen palkka vuodelta 1988. Julkaistuna sen löytää Rosa-kokoelmasta Sammon salaisuus (1999) tai Aku Ankka -lehdestä n:0 24/1991. Jutussa käsitellään kyllä rahojen keräilyn järjettömyyttä, mutta sarjiksen sanoma on kyllä laajennettavissa kaikkeen keräilyyn, myös musiikin. Toisaalta paikallisessa numismatismiin keskittyvässä liikkeessä oli tarjolla Zimbabwen dollareita kymmenen euron hintaan, vaihtosuhde on kyllä rahan nykyisen arvon tuntien melko huimaava, mutta olisihan arvoton 50 biljoonan dollari hauska ainakin nähdä :)
Jokainen meistä keräilee varmaan jotain. Minä olen keräillyt musiikkia, kirjoja, elokuvia ja pelejä vaihtelevalla intensiteetillä jostain lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien (ja siitä on sitten jo kahdeksan vuotta). Onnekseni voin todeta, että olen valinnut keräyskohteeksi sellaista tavaraa, joilla on vahva kulttuurinen arvo. Olisin tietty voinut ruveta keräilemään aikoinani vaikka pullonkorkkeja, mutta siinähän olisi (mahdollisesti) tuleva jälkikasvu miettinyt, kun ukolta olisi jäänyt perinnöksi kymmenen sangollista romurautaa.
Opethin Mikael Åkerfeldt tuli jossain haastattelussa joskus todenneeksi, että hänellä on varsin mittava levykokoelma, mutta eipä hän sitä pahemmin ole ehtinyt kiireiltään kuuntelemaan. Eläkepäivillään hän ajatteli istua kiikkustuolissa ja kuunnella pelkästään levyjä päivät pitkät. Ajatuksenahan tämä on kauhean mukava, mutta kyllä siinä perse puutuisi ennen pitkää. Yleensä asiat menevät niin, että kun on rahaa niin ei ole aikaa ja kun on aikaa niin ei ole rahaa. Paitsi sitten silloin eläkeiässä...
Joka tapauksessa olen keräilyssäni ollut pahasti kompletionismin vaivaama, sillä olen kerännyt musiikkia sekä kirjallisuutta lähinnä sen statusarvon takia. Toisaalta olen kuullut tyypistä, joka ostaa edelleen jokaisesta Iron Maidenin julkaisusta kaksi versiota: toisen kuunteluun ja toisen hyllykappaleeksi. Sääliksi käy myös yhden bändin faneja, joiden on pakko kerätä itselleen kaikki bändiltä julkaistu materiaali, sitä harvinaisinta (ja yleensä parasta) demoa unohtamatta. Mietin vain, että onko sille lopulta mitään estettä, että tämänkaltainen täydellisyyden tavoittelu siirtyy ennen pitkää vaikuttamaan myös muille elämänalueille?
Synnitön en ole itsekään, sillä maksoin aikoinaan Viikatteen Alakulotettuja tunnelmia EP:stä neljäkymmentä euroa, joskin se oli ainoa mikä minulta enää puuttui (aivan kuin tämä olisi jokin peruste)! Toisaalta minulla ei ole uusimmasta levystä kuin tavallinen muovikannellinen painos ja vinyylitkin olen jättänyt ostamatta, mutta ei se nyt mieltä niin kaiherra. Sitä hetkeä odotellessa, kun digipak-kappale tulee vastaan käytettynä ja vanha kompletionistin piru nostaa sisälläni päätään...
Musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kulttuurista arvoa olen oppinut arvostamaan vasta aivan äskettäin. Levyhyllyn siivouksessa on myös se hyvä puoli, että sellaisista levyistä, jotka eivät puhuttele minua, voi olla paljonkin iloa jollekin toiselle. Ja voihan käydä niin hyvin, että minä saan vaihdossa jotain sellaista, jota olen kauan halunnut, mutta en ole saanut hankituksi. Parempi sitä kulttuuria on kierrättää kuin säilöä muoviin kellariin, jonka ilmankostetutta ja lämpötilaa tarkkaillaan jatkuvasti.
Ankkataiteilija Don Rosa sivuaa tätä aihetta muuten onnistuneesti lyhyessä vitsijutussaan Ahneen palkka vuodelta 1988. Julkaistuna sen löytää Rosa-kokoelmasta Sammon salaisuus (1999) tai Aku Ankka -lehdestä n:0 24/1991. Jutussa käsitellään kyllä rahojen keräilyn järjettömyyttä, mutta sarjiksen sanoma on kyllä laajennettavissa kaikkeen keräilyyn, myös musiikin. Toisaalta paikallisessa numismatismiin keskittyvässä liikkeessä oli tarjolla Zimbabwen dollareita kymmenen euron hintaan, vaihtosuhde on kyllä rahan nykyisen arvon tuntien melko huimaava, mutta olisihan arvoton 50 biljoonan dollari hauska ainakin nähdä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti