maanantai 11. toukokuuta 2009

Mitä on proge?: II. Dream Theater

Kuten eräs edellisen osan lukenut huomautti, en ehtinyt edellisessä osassa sanomaan oikeastaan mitään järkevää yhtikäs mistään. Tämä saattoi olla tarkoituksellista, koska halusin tekstilläni myötäillä Geoff Nicholsonin mainiota lausahdusta progen olemuksesta. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, ettei vitsi naurattanut oikeastaan ketään, joten tällä kertaa ajattelin ainakin yrittää sanoa jotain hieman painavampaa. Proge vain sattuu olemaan luonteeltaan sellainen, että kun toisesta päästä saa kiinni, purkuu toinen pää jo hyvää vauhtia. Puhtaasti yhden artistin näkökulmasta lähtevä pohdinta voi kuitenkin olla hedelmällisempi, joten koetetaan.

Yhdysvaltalainen Dream Theater nauttii progepiireissä hyvin vaihtelevaa mainetta. Monelle historiallisen progen ystävälle bändi on koko olemuksessaan kuin punainen vaate, jota käy vähintään syyttäminen siitä, että progressiivinen musiikki ei ole enää sellaista kuin se joskus silloin kauan sitten oli. Tästä asiasta itkeminen on ehkä turhinta touhua ikinä, sillä niin tekemällä vaaditaan jotain sellaista, joka sotii koko progen ydinajatusta vastaan. Kuinka progressiiviselta musiikilta voidaan vaatia pysyvyyttä, kun se alunperin syntyi juuri tarpeesta luoda muutosta.

Joka tapauksessa, Dream Theaterin toinen albumi, Images & Words (1992), oli monella tapaa hyvin merkittävä julkaisu. Valitettavasti levy on myös ilmestymisensä jälkeen poikinut hirvittävän määrän jäljittelijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet yrityksessään luoda samankaltainen merkkiteos. Dream Theater itse on yrittänyt jatkaa eteenpäin, välittämättä liikaa menneistä. Alkuperäisen kosketinsoittajan, Kevin Mooren, lähtö Awake-levyn (1994) jälkeen traumatisoi kuitenkin suurimman osan faneista, eikä bändi ole siitä monen ulkopuolisen mielestä toipunut vieläkään.

Dream Theater oli juuri niitä bändejä, joihin tutustuin aivan ensimmäisenä aloittelevalla musadiggarin taipaleellani. Bändi on yksinkertaisesti ohittamaton, kun puhutaan progressiivisen metallin kaanonista, piti bändistä sitten tai ei. Jossain yhteyksissä "klassiseksi kolmikoksi" kutsuttu levytrilogia eli Images & Words, Awake ja Metropolis pt. 2: Scenes from a Memory (1999) olivat myös minullakin aikoinaan varsin vahvassa soitannassa. Myöhemmin näiden levyjen pariin ei kuitenkaan ole tullut palatuksi. Jokseenkin uskollisena fanipoikana olen kuitenkin vuodesta toiseen kantanut kotiin uusimman Dream Theaterin, vaikka niiden kuuntelu on jäänyt useimmiten vain muutamaan kertaan.

Edellinen osoittaa, että Dream Theater on jollain tapaa kasvanut ulos tavallisen bändin asemasta jonkinlaiseksi tapaukseksi, jonka jokaiseen uuteen levyyn ottavat kantaa nekin, joiden mielestä bändi on aina ollut enemmän tai vähemmän turha. Niinpä uusimman Black Clouds & Silver Linings -levyn (2009) kohdalla ei enää puhuta tavallisesta albumista muiden joukossa vaan ennen kaikkea Dream Theaterin uusimmasta tuotoksesta. Bändi tulee todennäköisesti ikuisesti kantamaan merkkipaaluteoksen stigmaa, eikä yhtäkään kritiikkiä lasketa onnistuneeksi, jos siinä ei sanalla tai kahdella viitata bändin klassisiin levytyksiin. Eikä tämä ole oikeastaan vain Dream Theaterin risti vaan yleisestikin progepiireissä tunnetaan outoa kaipuuta niihin vanhoihin hyviin aikoihin. Olivat nämä vanhat hyvät ajat sitten sitä kultaista kuuskytlukua tai legendaarisen bändin vieläkin legendaarisempia alkuaikoja.

Lisäksi bändin jäsenet saavat ikuisesti kuulla jankutusta siitä, että he sattuvat olemaan oman soittimensa kanssa harvinaisen lahjakkaita tapauksia. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, että kulkeeko tekninen näppäryys käsi kädessä musiikillisen nerouden kanssa, mutta eivät nämä kaksi toisistaan täysin erotettavissakaan ole. Joka tapauksessa Dream Theaterin soitannollinen taituruus asettaa bändin jokaiselle levylle aivan suhteettomat odotukset. Se on paha paikka, kun uuden levyn ensimmäistä Rite of Passage -nimistä sinkkua kuunnellessa huomaakin, ettei bändi olekaan kyennyt keksimään pyörää uudelleen vaan tehnyt oikeastaan aika tavallisen hevikappaleen, kuitenkin tavalleen hieman koukeroisena.

Joskus haaveilen siitä, että minussa olisi jonkinlainen kytkin, jota räpläämällä unohtaisin hetkellisesti kaiken kokemani. Olisikohan mahdollista, että tulevana juhannuksena kykenisin kuuntelemaan uusinta Dream Theateria ilman, että takaraivossani jyskyttäisi vaatimus, että tämän levyn pitää kaikessa taiteellisessa ylivertaisuudessa avata tunteitteni pato.

Ei kommentteja: