Katsaus kulissien taakse: tätä on todellinen rokkielämä.

Mediassa rockmuusikoiden elämä on kärjistetty kokaiinibileisiin, ikkunalasin läpi lentäviin televisioihin ja tietenkin limusiinin ovista ja ikkunoista syliin tunkeviin bändäreihin.

Imperiumin tutkivan journalismin osasto vietti kaksi viikonloppua suomalaisten metalliyhtyeiden kelkassa. Nyt paljastetaan alaston (sic) totuus.

Pari viikkoa sitten Imperiumi oli ainoana suomalaisena mediana seuraamassa Celestyä yhtyeen käydessä Helsingissä uutta laulajaehdokasta demottamassa. Potentiaalinen ja karismaattinen laulajakandidaatti vetäisi nauhalle kolme kappaletta helsinkiläisessä studiossa.

Koomista kyllä, muusikot joutuivat välistä juutuubittamaan säveltämiään laulumelodioita ja -sovituksia. Kukapa säveltäjä sitä nyt vajaa vuosi sitten sitten julkaistujen biisien melodiakulkuja muistaisikaan?

Paikalla ollut vähälukuinen, pääasiassa yhtyeen lähipiiristä - ja tietenkin Imperiumin alati läsnä olevasta toimituksesta - koostunut yleisö pääsi kuuntelemaan valmiita nauhoituksia. Ensireaktiona Celestyn potentiaalinen laulajaehdokas kuulosti hyvinkin paljon ex-vokalisti Antti Railiolta.

Tästä ei ole ainakaan haittaa, sillä fanien on varmasti helpompi sisäistää miehistönvaihdos kuin päinvastaisessa tapauksessa. (Monellehan vuosien takainen Kimmo Perämäen vaihtuminen Railioon oli aika iso kynnys, laulutyylit erosivat sen verran paljon.)

Omiin korviini laulajakandidaatti kuulosti hienolta, varsinkin päivän viimeisenä äänitetyssä kappaleessa mies oli jo selvästi onnistunut rentoutumaan ja mukana oli omaa, hieman rouheampaakin ääntä. Jos allekirjoittaneelta kysyttäisiin, en vastustaisi miehen päätymistä yhtyeen laulajaksi. Hakijoiden joukossa on kuitenkin muita(kin) nimekkäitä kandidaatteja, eli odotellaan nyt ensin virallisia uutisia.

Niin, se rock'n'roll-elämä... Kyllähän neljä levyä julkaissut, Spinefarmin kaltaiselle nimekkäämmälle levy-yhtiölle sainannut yhtye osaa bilettääkin. Tästä saatiin jo esimakua, kun matkalla kohti studiota (farmariautolla, ei limusiinilla) huoltoasemalta tarttui mukaan "tarpeeksi kaljaa". Siis täydet kahdeksan tölkkiä (joista yhtyeen jäsenille ei tainnut jäädä yhtään). Rokkenroll-elämää vahvisti studion muut tarjoilut, kuten kahvi (maito loppui kesken) ja kylmät voileivät.

Studiosta "jatkoille" siirryttäessä päihteitä (vajaa laatikollinen keskiolutta) ja neitokaisia (yksi kappale rumpalin tyttöystäviä, yksi kappale hänen tuttaviaan) oli jo onneksi mukana. Laadukkaaseen yökerhoonkin ("mikä tahansa baari, joka on vielä auki") oli tarkoitus mennä, mutta eihän sinne saakka ikinä päädytty. Se niistä limusiineistä, kaviaareista, poreammeista, lumikinoksista (joita kyllä ulkona piisasi), groupieista ja klassisista televisionlennätyksistä.

Ei siinä, suomalaisen rock- tai metallimusiikin todelliset kasvot paljastuivat vieläkin karummin vajaata viikkoa myöhemmin, kun Kallion Club Libertéssä esiintyi eräs toinen samoilta leveysasteilta tuttu yhtye.

Ja miten kävi? No, keikan aikana lavalla oli enemmän väkeä kuin yleisössä. Keikka toki oli keskellä viikkoa, showtimekin lipsui yhdentoista tuolla puolen (viis siitä, että paikan nettisivuilla kerrotaan keikkojen alkavan arkisin klo 21), joten työelämään tutustuneet saivat toki hyvän syyn keikan skippaamiseen. Ja olihan yhtyeen debyyttilevystä kulunut jo lähes vuoden päivät, eikä uutta materiaalia ole vielä näkynyt, joten ei ihme että suuryleisö ei paikalle vaeltanut.

Nolon alhaisesta yleisömäärästä huolimatta illan esiintyjä veti täysillä. Tukkaa pyöritettiin koko yhtyeen voimin - tosin tuore rumpali Jani "Hurtsi" Hurula (myös Cain's Offering) ei tähän karvoituksen ulkoilutukseen osallistunut.

Noin neljän ihmisen yleisöstä huolimatta (vaiko juurikin siksi?) Isäntä Meidän soitti kaksi uutta, tulevalle kakkoslevylle (nauhoitukset alkavat maaliskuussa, kuulemma) tulevaa veisua: "Mies" oli raskaampi ja varsinkin nopeampi kuin debyyttilevy Vereen piirretyn viivan biisit, ja edelleen ripeä "Mestarin kitaan" ihmetytti enemmänkin päätymällä omiin korviini liki punkiksi, vaikka power metal -temposta olikin kyse.

Puolikkaan kourallisen vetoinen yleisö sai palautettua toimittajaraukan takaisin maan pinnalle: Suomessa tästä rokkenrollista ei näemmä saa irti mitään skandaalinkäryisiä skuuppeja tai edes repäiseviä otsikoita. ("Supervau! Hevibändin keikalla neljä ihmistä - katso kuvat!")

Onneksi kaikki rokkistarat (tai -muusikot) eivät suhtaudu musiikkiin ja oheistoimintoihin aivan yhtä vakavasti kuin kaltaiseni musiikkitoimittajat: "Ei oltu kyllä varauduttu tällaiseen suosioon Helsingissä", lohkaisi Isäntien laulaja Jouni Nikula keikan loppuhetkillä.

Mahdollisesti vaatimattomuuteen vaikutti myös se, että bändi pääsi valmistautumaan keikkaan klubin ainoassa(?) privaatissa tilassa, inva-wc:ssä. Mutta jo seuraavalla keikalla Lappeenrannassa yhtye saikin oman backstagen, kymmenasteisen tilan kellarissa. Hotellisviiteistä ja kaviaaria notkuvista buffettipöydistä ei jälleen kerran ollut tietoakaan.

Ehkä bändäreiden, limusiinien ja lumikinosten puute ei olekaan poikkeus näissä piireissä, oli hevi kuulemma miten suosittua tahansa - ei, vaikka yhtye olisi sainattu ties mille nimekkäälle lafkalle. Viimeistään kylmät voileivät, kesken kaiken loppuva maito ja liki nollayleisö palauttavat muusikot maan pinnalle, eikä starailua tai teeveestä ja iltapäivälehtien lööpeistä tuttua meininkiä pääse syntymään.