Kirjoitin helmikuussa parin viikonlopun mittaisista kokemuksista hevimuusikoiden parissa – rokkielämästä ei ollut hajuakaan. Saagalle tuli nyt jatkoa, kun eräs tuttu kitarasankari sattui majailemaan allekirjoittaneen sohvalla yhtyeen tulevan levyn äänityssessioiden aikana. (Muusikon nimeä en mainitse, ettei miehen maine mene tyystin.)
Kun metallimuusikko saapuu Pohjois-Suomesta (lue: Kehä III:n pohjoispuolelta, näin helsink...stadilaisittain – Keski-Suomi osuu tietenkin Kehä I:n ja III:n väliin) Kallion baariparatiisiin, voi tietenkin olettaa luvassa olevan kosteita ja pitkiä öitä. Baareja löytyy puolikkaan kivenheiton päästä enemmän kuin monesta pikkukaupungista. Kesäinen Kallio on tuppukylästä kotoisin olevalle, nuottiöljyä hyödyntävälle muusikolle kuin taivas. Eikö?
Mitä vielä.
Kaikki tosin alkoi lupaavasti. Tarinan pääosassa oleva muusikko teki ensimmäisen äänityspäivän jälkeen siirtymän studiolta majapaikkaansa, jo tunnissa metsästettiin terassia. Sopiva löytyikin, ja herra kitaristia kovasti miellytti paikan hintapolitiikka: nelostuoppi oli samanhintainen kuin kolmostuoppikin. Nelosmallasta tarttui miehen kouraan, tietenkin. Parin tuopin jälkeen elämä tuntui makoisalta ja keskusteluissa päästiin jo innovatiivisiin sfääreihin asti. (Miltä kuulostaisi levy tai oikeammin cd-kotelo, joka syöksee tulta kun kotelo avataan – tätä ei kyllä parane kertoa levy-yhtiön markkinointiosastolle...)
Todellinen rock’n’roll-elämä alkoi sitten kolmannen tuopin jälkeen, siinä kymmenen aikaan illalla: ”Näiden jälkeen voisi lähteä nukkumaan”.
Nukkumaan. Kymmeneltä illalla. Kolmen oluen jälkeen. Hevibändin kitaristi. Kalliossa. Oikeasti.
Puoli yhdeltätoista sohvalta kaikui vieno kuorsaus. Se siitä yötä myöten rymyämisestä ja baareissa pilkkuun asti notkumisesta. Aamulla oli herätys puoli kahdeksalta ja mies yhdeksältä aamukahvien ja -palojen (harvemmin näkee, että baari-illan jälkeen muusikolle maistuu aamupala, varsinkaan tuohon aikaan) jälkeen jo äänittämässä osuuksiaan studiolla. Rock-uskottavuudesta ei ollut tietoakaan.
Vuosien varrella on tullut seurattua aktiivisesti muusikoiden käyttäytymistä tutkivan journalismin keinoin. Tämä viimeisin tapaus vahvisti teoriani: Mitä pohjoisempaa hevimuusikko tulee, sitä enemmän elämä muistuttaa oikeaa rokkenrollielämää. Tai ainakin pohjoisen miehille tuntuu nuottiöljy olevan maukkaampaa.
Esimerkki 1. Mies peräisin Oulun pohjoispuolelta: Helsingissä äänittämässä, krapulaa pukkasi jo junan saapuessa Helsinkiin, majapaikan emäntä tiedustelee ”onko tuolla pitkätukkaisella kitaristilla aina krapula?” – eikä ne lähibaarit riittäneet vaan pitihän sitä neljään asti auki oleva paikka metsästää keskustasta. Maanantaina.
Esimerkki 2. Kitaristi, kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta: Alkoholi tuntui maistuvan, mutta pääasiassa lähikaupasta ostettua keskiolutta eikä jäykempia jalojuomia. Majoituspaikan lähibaarit tuli ratsattua, mutta nukkumaan mies meni jo puoliltaöin tai viimeistään lähibaarien sulkeutuessa.
Esimerkki 3. Edellisessäkin blogikirjoituksessani mainittu rumpali, Etelä-Pohjanmaalta. "Kovat bileet": koko poppoolle ostettiin yhteensä kahdeksan tölkkiä keskiolutta. Baari ei kutsunut koko iltana.
Esimerkki 4. Tämän kirjoituksen pääosassa oleva kitaristi, kotoisin Etelä-Suomesta. Kolme tuoppia olutta, nukkumaan puoli yhdeltätoista.
Näiden kokemusten perusteella en uskalla tutustua helsinkiläisiin muusikoihin, ettei illuusio oikeista rokkistaroista mene täysin pirstaleiksi. Jos eli kun tästä linjasta ekstrapoloidaan paikallisten hevimuusikoiden arkea, stadilaiset rokkikukot todennäköisesti juovat vadelmanmakuista ranskalaista luomuvissyä, syövät mung-papujen ituja ja menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän uutisten jälkeen. Ja lähtevät aamulla lenkille. Puoli kuudelta.
torstai 19. elokuuta 2010
torstai 15. heinäkuuta 2010
Käykö tasan Tuurin lahjat?
Siinä viikonlopun polttavin kysymys. Olin (Imperiumi Assistant) lähdössä kohti Miljoonarockia ja on myönnettävä että minulla oli jonkinlaisia epäilyksiä, kyseessähän oli Vesa Keskisen järjestämät poppifestarit pohojanmaalla. Mutta epäilykset karisivat ja vaihtuivat ehkä jonkisorttiseen epäuskoiseen ihailuun.
Itse festarit olivat lauantaina, mutta koska kyytiin lähti tänä viikonloppuna Kivimetsän Druidi, tulisi roudaukseen ja matkaan Helsinki - Kouvola - Tuuri menemään ihan kivasti aikaa, joten päätimme lastata auton jo perjantaina. Pikaisen ilta-lastauksen jälkeen oli aika mennä majapaikkaan, jonka totuttuun tapaan minulle ja toiselle Uudenmaan-vahvistukselle, Leenille (laulu), Kouvolassa tarjosi Kaartinen (Imperiumi Crew) perheineen, luksusta! Muutamat iltakaljat nassuun ja unta pollaan.
Alunperin aikataulut sanoivat että meidän tulisi lähteä Kouvolasta klo 8 aamulla, mutta yksissätuumin järkeistimme sitä ja päätimme lähteä "vasta" kymmeneltä. Antti (koskettimet) tuli jo Casa de Kaartiselta kyytiin ja muut sankarit, ääni- ja valomiestä lukuunottamatta, tulivat treenikseltä matkaan. Ensimmäinen etappi oli Lahti josta mukaan tarttui Valaisevaa seuraa valomiehen, Toni#2, muodossa, sitten nokka kohti Jyväskylää josta saimme rumpujakkaran, sekä yhden kappaleen teknikoita seuraamaan meitä. Jyväskylän jälkeen seuraava stoppi olikin majapaikassa, joka oli Ähtärin hotelli Mesikämmen. Vähän epäilytti sen sijainti, sillä se on noin 20km päässä itse festareilta. Koska ainoat stoppimme olivat juurikin Lahdessa ja Jyväskylässä eikä matkalla mitään sen erikoisempaa tapahtunut, olimme hyvissä ajoin majapaikassa. joten jouduimme odottamaan äänimies Esaa (Imperiumi Assistant). Hotellin vieressä oli järvi, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin uimassa, munasilteen tottahan toki, ei tullut mitään uikkareita mukaan, enkä varmaan olisi edes ottanut vaikka olisin tiennyt uimamahdollisuudesta.
Uinnin ja suihkun jälkeen oli Esakin sopivasti saapunut tonteille, joten karavaani kohti Tuurin kyläkauppaa. Tietenkin meikäläisen GPS tilttasi samantein hotellilta lähdön jälkeen, mutta koska edessä oli tien numero 18 seuraamista jolta käännös festarialueelle, ei se niin paljon haitannut. Heti alkuun, passien ja ajolupien saamisen yhteydessä oli esillä festarin rento asenne, kun muualla olisi suurinpiirtein nyrkkiä tarjottu kysymykseen "saadaanko toinenkin ajolupa" täällä vastaus oli kutakuinkin "odottakaa, käyn hakemassa". Meidän tosin piti odottaa tovi ennenkuin saimme takahuoneemme käyttöön, mutta se johtui lähinnä siitä että tulimme paikalle todella aikaisin. Joten oli aika käydä syömässä...
Emme kauaa ehtineet pyöriä backstage alueella kun jo ensimmäinen avulias tuli kyselemään että mitähän vailla olimme, ruokaa totesimme kaipaavamme ja eikös sitä lähdetty heti viemään kohti catering traileria ja kun hetken ehdin miettimään "puuttuvaa" ruokalippua, niin ennenkuin ehdin edes asiasta kysyä oli jo tilat esitelty: syökää ja juokaa niin paljon kuin jaksatte! Eikä nyt ollut kyse mistään pyttipannuista, lämpökupujen alta löytyi mitä erilaisempia lihoja ja kaloja, maukasta perunaa, salaattia ja ties mitä. Koska päivä oli jo pitkällä, ensimmäisen lautasen on merkittävä, joten ladoin sen äärilleen. Ja wau! Maukkaimpaa lihaa mitä olen varmaan ikinä missään syönyt, huh. Ja perusvirvokkeiden lisäksi oli ruokajuomiksi tarjolla niin kaljaa kuin muitakin alkoholituotteita ja niissäkin sama ohjeistus, juokaa sen mitä haluatte. Ennenkuulumatonta! Tosin itsehän jouduin olemaan selvinpäin kunnes olisimme aamuyöstä takaisin majoituksessa, mutta ei se mitään, arvostan asiaa vaikken siitä itse (vielä) pääsisi nauttimaan!
Ensimmäisen lautasen jälkeen alkoi jo ähky olemaan, joten pelasin varman päälle ja jätin santsilautaset ottamatta, kahvikupillisen haun yhteydessä noteerasin jumalattoman kokoiset pullat ja viinerit, siis oikeasti se viineri oli yli kahden kämmeneni kokoinen, eikä minulla mitkään maailman pienimmät näpit ole. Olo alkoi jo tarjoilun hulppeudesta olemaan lievästi epätodellinen... Sitten viimeinkin oli aika jolloin saimme takahuoneet käyttöön, kaksi niistä sijaitsivat viereisessä OnnenTähti-hotellissa. Respan mukava täti totesi että kun teitä on niin paljon niin laitettiin toiseksi huoneeksi tuo Torni-Sviitti, sanattomaksihan se vetää. Ajattelin vetäytyä siihen normaaliin huoneeseen, jotta pystyisi paremmin lepuuttamaan, kun muut elämöivät sviitissä. Heti kun huoneen oven sai auki piti ihmetellä että olikohan sitä ottanut vahingossa sen sviitin avaimet sillä huone oli tolkuttoman iso ja muutenkin hulppea. Eikun koputus viereiseen huoneeseen, siellä oli vastassa ihan älyttömän kokoinen sviitti. Hullua!
Huoneiden parvekkeelta avautui näkymä jättimäisen parkkipaikan yli suoraan festarialueelle, siitä oli myös oiva seurata hetkinen muutamaa humalaista painiottelua, viihdettä! Aikani ehdin lepuuttaa kunnes oveen koputettiin, osa bändin pojista halusi katsoa jalista ja heidän huoneessa muut eivät, no mikäpä siinä, en ole futista vastaan vaikka en ollut matsiakaan näistä kisoista katsonut, eikä tuo matsikaan mitenkään himoja jalkapallon seuraamiseen herättänyt. Viimein kello löi yksitoista illalla ja oli aika viedä soittovehkeet lavalle, samalla myös avautui kolmas takahuone ihan lavan läheisyyteen, sekin oli melkoisen hulppea, vaikka olikin eräänlainen bussi joka aukeni keskeltä kahden bussin levyiseksi. Paikalta löytyi juomaa ja syötävää jälleen melkoisesti.
Bändi ja teknikot siinä sitten lavaa kasasivat, itse jätän nuo teknikoinnit ihan muille, eli enpä niihin pahemmin puutu. Joissakin reissuissa toki jotain pientä säätöä, kuten vaikkapa Enochian Crescentin mukana on päätynyt niin Sydän-teknikoksi kuin Esirippu-vastaavaksi. Kivimetsän Druidin reissussa oikeastaan ainoat "teknikointi" hommat tuppaavat olemaan Leenin esiintymisasun härpäkkeiden solmiminen sekä korvamonitorin teippaukset. Tosin tällä erää ei langattomia vehkeitä tarvinnut käyttää, sillä viimeisenä esiintyvä Rasmus oli varannut tyyliin kaikki kanavat. Noh, joillakin ne hommat on oikeasti Isollaan.
Sittenhän se keikka viimein hurahti käyntiin, kävin ottamassa kuvat ja siellähän se Keskisen Vesa oli fotopitissä diggailemassa meininkiä. Aito kaveri! Soundit olivat myös varsin massiiviset. Porukkaa olisi voinut enemmänkin olla, mutta olihan KmD nyt hieman linjasta poikkeava siinä Lauri Tähkän ja The Rasmuksen välissä. Ei siinä, hyvin pojat ja tyttö vetivät. Olin jo aiemmin päivällä kovistellut tyyppejä siitä, että heti keikan jälkeen kamat autoon ja kohti Ähtärin hotellia. Päivällä vielä oli sellainen olo että ei nyt oikein huvita ihan hirveän montaa tuntia keikan jälkeen pyöritellä peukaloita, mutta toisena pointtina oli se että tuo Tuurin kyläkaupan alue tulisi menemään aika helvetin tukkoon kun koko väkimäärä päättää poistua alueelta Rasmuksen jälkeen.
Keikan jälkeen tavarat siirtyivät todella nopeasti autoon, joten jäimme vielä takahuoneeseen hengähtämään. Sitten tuli se tärkein huomio, viinapullo puuttui! Sitä kun henkilökunnalta bändi kyseli, niin vastaus oli että lähdetähän etsimään, tuolta saatte niin paljon kaljaa kuin haluatte sillä välin! Siis mitä ihmettä! Tarjolla todellakin on niin paljon syötävää ja juotavaa kuin napa vetää ja kun takahuoneetkin ovat hulppeita sviittejä, niin jos muutkin promoottorit olisivat kuin Vesa Keskinen niin näin palkollisena sitä voisi onnensa kukkuloilla kinkereitä kiertää! Enää ei tarvinnut edes yllättyä kun se litran leka Absolut vodkaa löysi tiensä luoksemme. Ei muuta kuin kassit täyteen kaljaa ja nokka kohti hotellia.
Kovasti oli suunnitelmissa vielä yölliset uimissessiot, mutta ankara juominen alkoi hyydyttää porukkaa. Itse otin kevyesti muutaman kaljan ja pienen viinin maistelun merkeissä, sillä seuraavana iltapäivänä olisi ajettava Jyväskylän, Lahden ja Kouvolan kautta kotiin. Eipä siinä, jätin taktisesti menemättä aamiaiselle maksimoidakseni nukkumisajan, siellä käyneet raportoivat sen olleen parempi kuin hotelliaamiset yleensä. Söin pari karjalanpiirakkaa jotka olin edellisenä päivänä ostanut. Ei rapulaa, which is nice.
Paluumatka sujui ilman sen pahempia yllätyksiä, kunnes Kouvolan jälkeen seiskatiellä alkoi tuoksua mystinen palokatku, autosta ei lämmöt nousseet enkä mitään savupilveäkään peileistä huomannut, oletin sen olevan metsäpalo tai jotain muuta eeppisempää. Hetken päästä kun savu yhtäkkiä kävi todella kitkeräksi ajattelin ottaa auton sivuun ihan varmuuden vuoksi. Konepelti auki, ei mitään ihmeellistä, eikä myöskään jarrupalat tahi mikään muukaan autossa haissut. Mystinen tilanne. Vasta kun päätimme olankohautusten saattelema jatkaa matkaa, huomasin missä vika. Tuuletin ei puhaltanut ilmaa sisälle, eli se on kärähtänyt. Näin todellakin kävi, tolkuttoman kuuma päivä ja pitkään täysillä pidetty tuuletus oli sulattanut tuulettimen moottorin muoviosat. Onneksi tulikuumassa autossa oli enää reilu 50km matkaa taitettavana. Jotain jännitystä tähänkin reissuun.
Mutta edelleenkin on pakko todeta kuinka hienoa on, että heppu kuten Vesa Keskinen tekee mitä lystää ja järjestää vierailleen niin älyttömän hyvät olot ettei mitään rajaa. Hieno mies!
Itse festarit olivat lauantaina, mutta koska kyytiin lähti tänä viikonloppuna Kivimetsän Druidi, tulisi roudaukseen ja matkaan Helsinki - Kouvola - Tuuri menemään ihan kivasti aikaa, joten päätimme lastata auton jo perjantaina. Pikaisen ilta-lastauksen jälkeen oli aika mennä majapaikkaan, jonka totuttuun tapaan minulle ja toiselle Uudenmaan-vahvistukselle, Leenille (laulu), Kouvolassa tarjosi Kaartinen (Imperiumi Crew) perheineen, luksusta! Muutamat iltakaljat nassuun ja unta pollaan.
Alunperin aikataulut sanoivat että meidän tulisi lähteä Kouvolasta klo 8 aamulla, mutta yksissätuumin järkeistimme sitä ja päätimme lähteä "vasta" kymmeneltä. Antti (koskettimet) tuli jo Casa de Kaartiselta kyytiin ja muut sankarit, ääni- ja valomiestä lukuunottamatta, tulivat treenikseltä matkaan. Ensimmäinen etappi oli Lahti josta mukaan tarttui Valaisevaa seuraa valomiehen, Toni#2, muodossa, sitten nokka kohti Jyväskylää josta saimme rumpujakkaran, sekä yhden kappaleen teknikoita seuraamaan meitä. Jyväskylän jälkeen seuraava stoppi olikin majapaikassa, joka oli Ähtärin hotelli Mesikämmen. Vähän epäilytti sen sijainti, sillä se on noin 20km päässä itse festareilta. Koska ainoat stoppimme olivat juurikin Lahdessa ja Jyväskylässä eikä matkalla mitään sen erikoisempaa tapahtunut, olimme hyvissä ajoin majapaikassa. joten jouduimme odottamaan äänimies Esaa (Imperiumi Assistant). Hotellin vieressä oli järvi, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin uimassa, munasilteen tottahan toki, ei tullut mitään uikkareita mukaan, enkä varmaan olisi edes ottanut vaikka olisin tiennyt uimamahdollisuudesta.
Uinnin ja suihkun jälkeen oli Esakin sopivasti saapunut tonteille, joten karavaani kohti Tuurin kyläkauppaa. Tietenkin meikäläisen GPS tilttasi samantein hotellilta lähdön jälkeen, mutta koska edessä oli tien numero 18 seuraamista jolta käännös festarialueelle, ei se niin paljon haitannut. Heti alkuun, passien ja ajolupien saamisen yhteydessä oli esillä festarin rento asenne, kun muualla olisi suurinpiirtein nyrkkiä tarjottu kysymykseen "saadaanko toinenkin ajolupa" täällä vastaus oli kutakuinkin "odottakaa, käyn hakemassa". Meidän tosin piti odottaa tovi ennenkuin saimme takahuoneemme käyttöön, mutta se johtui lähinnä siitä että tulimme paikalle todella aikaisin. Joten oli aika käydä syömässä...
Emme kauaa ehtineet pyöriä backstage alueella kun jo ensimmäinen avulias tuli kyselemään että mitähän vailla olimme, ruokaa totesimme kaipaavamme ja eikös sitä lähdetty heti viemään kohti catering traileria ja kun hetken ehdin miettimään "puuttuvaa" ruokalippua, niin ennenkuin ehdin edes asiasta kysyä oli jo tilat esitelty: syökää ja juokaa niin paljon kuin jaksatte! Eikä nyt ollut kyse mistään pyttipannuista, lämpökupujen alta löytyi mitä erilaisempia lihoja ja kaloja, maukasta perunaa, salaattia ja ties mitä. Koska päivä oli jo pitkällä, ensimmäisen lautasen on merkittävä, joten ladoin sen äärilleen. Ja wau! Maukkaimpaa lihaa mitä olen varmaan ikinä missään syönyt, huh. Ja perusvirvokkeiden lisäksi oli ruokajuomiksi tarjolla niin kaljaa kuin muitakin alkoholituotteita ja niissäkin sama ohjeistus, juokaa sen mitä haluatte. Ennenkuulumatonta! Tosin itsehän jouduin olemaan selvinpäin kunnes olisimme aamuyöstä takaisin majoituksessa, mutta ei se mitään, arvostan asiaa vaikken siitä itse (vielä) pääsisi nauttimaan!
Ensimmäisen lautasen jälkeen alkoi jo ähky olemaan, joten pelasin varman päälle ja jätin santsilautaset ottamatta, kahvikupillisen haun yhteydessä noteerasin jumalattoman kokoiset pullat ja viinerit, siis oikeasti se viineri oli yli kahden kämmeneni kokoinen, eikä minulla mitkään maailman pienimmät näpit ole. Olo alkoi jo tarjoilun hulppeudesta olemaan lievästi epätodellinen... Sitten viimeinkin oli aika jolloin saimme takahuoneet käyttöön, kaksi niistä sijaitsivat viereisessä OnnenTähti-hotellissa. Respan mukava täti totesi että kun teitä on niin paljon niin laitettiin toiseksi huoneeksi tuo Torni-Sviitti, sanattomaksihan se vetää. Ajattelin vetäytyä siihen normaaliin huoneeseen, jotta pystyisi paremmin lepuuttamaan, kun muut elämöivät sviitissä. Heti kun huoneen oven sai auki piti ihmetellä että olikohan sitä ottanut vahingossa sen sviitin avaimet sillä huone oli tolkuttoman iso ja muutenkin hulppea. Eikun koputus viereiseen huoneeseen, siellä oli vastassa ihan älyttömän kokoinen sviitti. Hullua!
Huoneiden parvekkeelta avautui näkymä jättimäisen parkkipaikan yli suoraan festarialueelle, siitä oli myös oiva seurata hetkinen muutamaa humalaista painiottelua, viihdettä! Aikani ehdin lepuuttaa kunnes oveen koputettiin, osa bändin pojista halusi katsoa jalista ja heidän huoneessa muut eivät, no mikäpä siinä, en ole futista vastaan vaikka en ollut matsiakaan näistä kisoista katsonut, eikä tuo matsikaan mitenkään himoja jalkapallon seuraamiseen herättänyt. Viimein kello löi yksitoista illalla ja oli aika viedä soittovehkeet lavalle, samalla myös avautui kolmas takahuone ihan lavan läheisyyteen, sekin oli melkoisen hulppea, vaikka olikin eräänlainen bussi joka aukeni keskeltä kahden bussin levyiseksi. Paikalta löytyi juomaa ja syötävää jälleen melkoisesti.
Bändi ja teknikot siinä sitten lavaa kasasivat, itse jätän nuo teknikoinnit ihan muille, eli enpä niihin pahemmin puutu. Joissakin reissuissa toki jotain pientä säätöä, kuten vaikkapa Enochian Crescentin mukana on päätynyt niin Sydän-teknikoksi kuin Esirippu-vastaavaksi. Kivimetsän Druidin reissussa oikeastaan ainoat "teknikointi" hommat tuppaavat olemaan Leenin esiintymisasun härpäkkeiden solmiminen sekä korvamonitorin teippaukset. Tosin tällä erää ei langattomia vehkeitä tarvinnut käyttää, sillä viimeisenä esiintyvä Rasmus oli varannut tyyliin kaikki kanavat. Noh, joillakin ne hommat on oikeasti Isollaan.
Sittenhän se keikka viimein hurahti käyntiin, kävin ottamassa kuvat ja siellähän se Keskisen Vesa oli fotopitissä diggailemassa meininkiä. Aito kaveri! Soundit olivat myös varsin massiiviset. Porukkaa olisi voinut enemmänkin olla, mutta olihan KmD nyt hieman linjasta poikkeava siinä Lauri Tähkän ja The Rasmuksen välissä. Ei siinä, hyvin pojat ja tyttö vetivät. Olin jo aiemmin päivällä kovistellut tyyppejä siitä, että heti keikan jälkeen kamat autoon ja kohti Ähtärin hotellia. Päivällä vielä oli sellainen olo että ei nyt oikein huvita ihan hirveän montaa tuntia keikan jälkeen pyöritellä peukaloita, mutta toisena pointtina oli se että tuo Tuurin kyläkaupan alue tulisi menemään aika helvetin tukkoon kun koko väkimäärä päättää poistua alueelta Rasmuksen jälkeen.
Keikan jälkeen tavarat siirtyivät todella nopeasti autoon, joten jäimme vielä takahuoneeseen hengähtämään. Sitten tuli se tärkein huomio, viinapullo puuttui! Sitä kun henkilökunnalta bändi kyseli, niin vastaus oli että lähdetähän etsimään, tuolta saatte niin paljon kaljaa kuin haluatte sillä välin! Siis mitä ihmettä! Tarjolla todellakin on niin paljon syötävää ja juotavaa kuin napa vetää ja kun takahuoneetkin ovat hulppeita sviittejä, niin jos muutkin promoottorit olisivat kuin Vesa Keskinen niin näin palkollisena sitä voisi onnensa kukkuloilla kinkereitä kiertää! Enää ei tarvinnut edes yllättyä kun se litran leka Absolut vodkaa löysi tiensä luoksemme. Ei muuta kuin kassit täyteen kaljaa ja nokka kohti hotellia.
Kovasti oli suunnitelmissa vielä yölliset uimissessiot, mutta ankara juominen alkoi hyydyttää porukkaa. Itse otin kevyesti muutaman kaljan ja pienen viinin maistelun merkeissä, sillä seuraavana iltapäivänä olisi ajettava Jyväskylän, Lahden ja Kouvolan kautta kotiin. Eipä siinä, jätin taktisesti menemättä aamiaiselle maksimoidakseni nukkumisajan, siellä käyneet raportoivat sen olleen parempi kuin hotelliaamiset yleensä. Söin pari karjalanpiirakkaa jotka olin edellisenä päivänä ostanut. Ei rapulaa, which is nice.
Paluumatka sujui ilman sen pahempia yllätyksiä, kunnes Kouvolan jälkeen seiskatiellä alkoi tuoksua mystinen palokatku, autosta ei lämmöt nousseet enkä mitään savupilveäkään peileistä huomannut, oletin sen olevan metsäpalo tai jotain muuta eeppisempää. Hetken päästä kun savu yhtäkkiä kävi todella kitkeräksi ajattelin ottaa auton sivuun ihan varmuuden vuoksi. Konepelti auki, ei mitään ihmeellistä, eikä myöskään jarrupalat tahi mikään muukaan autossa haissut. Mystinen tilanne. Vasta kun päätimme olankohautusten saattelema jatkaa matkaa, huomasin missä vika. Tuuletin ei puhaltanut ilmaa sisälle, eli se on kärähtänyt. Näin todellakin kävi, tolkuttoman kuuma päivä ja pitkään täysillä pidetty tuuletus oli sulattanut tuulettimen moottorin muoviosat. Onneksi tulikuumassa autossa oli enää reilu 50km matkaa taitettavana. Jotain jännitystä tähänkin reissuun.
Mutta edelleenkin on pakko todeta kuinka hienoa on, että heppu kuten Vesa Keskinen tekee mitä lystää ja järjestää vierailleen niin älyttömän hyvät olot ettei mitään rajaa. Hieno mies!
maanantai 1. helmikuuta 2010
Katsaus kulissien taakse: tätä on todellinen rokkielämä.
Mediassa rockmuusikoiden elämä on kärjistetty kokaiinibileisiin, ikkunalasin läpi lentäviin televisioihin ja tietenkin limusiinin ovista ja ikkunoista syliin tunkeviin bändäreihin.
Imperiumin tutkivan journalismin osasto vietti kaksi viikonloppua suomalaisten metalliyhtyeiden kelkassa. Nyt paljastetaan alaston (sic) totuus.
Pari viikkoa sitten Imperiumi oli ainoana suomalaisena mediana seuraamassa Celestyä yhtyeen käydessä Helsingissä uutta laulajaehdokasta demottamassa. Potentiaalinen ja karismaattinen laulajakandidaatti vetäisi nauhalle kolme kappaletta helsinkiläisessä studiossa.
Koomista kyllä, muusikot joutuivat välistä juutuubittamaan säveltämiään laulumelodioita ja -sovituksia. Kukapa säveltäjä sitä nyt vajaa vuosi sitten sitten julkaistujen biisien melodiakulkuja muistaisikaan?
Paikalla ollut vähälukuinen, pääasiassa yhtyeen lähipiiristä - ja tietenkin Imperiumin alati läsnä olevasta toimituksesta - koostunut yleisö pääsi kuuntelemaan valmiita nauhoituksia. Ensireaktiona Celestyn potentiaalinen laulajaehdokas kuulosti hyvinkin paljon ex-vokalisti Antti Railiolta.
Tästä ei ole ainakaan haittaa, sillä fanien on varmasti helpompi sisäistää miehistönvaihdos kuin päinvastaisessa tapauksessa. (Monellehan vuosien takainen Kimmo Perämäen vaihtuminen Railioon oli aika iso kynnys, laulutyylit erosivat sen verran paljon.)
Omiin korviini laulajakandidaatti kuulosti hienolta, varsinkin päivän viimeisenä äänitetyssä kappaleessa mies oli jo selvästi onnistunut rentoutumaan ja mukana oli omaa, hieman rouheampaakin ääntä. Jos allekirjoittaneelta kysyttäisiin, en vastustaisi miehen päätymistä yhtyeen laulajaksi. Hakijoiden joukossa on kuitenkin muita(kin) nimekkäitä kandidaatteja, eli odotellaan nyt ensin virallisia uutisia.
Niin, se rock'n'roll-elämä... Kyllähän neljä levyä julkaissut, Spinefarmin kaltaiselle nimekkäämmälle levy-yhtiölle sainannut yhtye osaa bilettääkin. Tästä saatiin jo esimakua, kun matkalla kohti studiota (farmariautolla, ei limusiinilla) huoltoasemalta tarttui mukaan "tarpeeksi kaljaa". Siis täydet kahdeksan tölkkiä (joista yhtyeen jäsenille ei tainnut jäädä yhtään). Rokkenroll-elämää vahvisti studion muut tarjoilut, kuten kahvi (maito loppui kesken) ja kylmät voileivät.
Studiosta "jatkoille" siirryttäessä päihteitä (vajaa laatikollinen keskiolutta) ja neitokaisia (yksi kappale rumpalin tyttöystäviä, yksi kappale hänen tuttaviaan) oli jo onneksi mukana. Laadukkaaseen yökerhoonkin ("mikä tahansa baari, joka on vielä auki") oli tarkoitus mennä, mutta eihän sinne saakka ikinä päädytty. Se niistä limusiineistä, kaviaareista, poreammeista, lumikinoksista (joita kyllä ulkona piisasi), groupieista ja klassisista televisionlennätyksistä.
Ei siinä, suomalaisen rock- tai metallimusiikin todelliset kasvot paljastuivat vieläkin karummin vajaata viikkoa myöhemmin, kun Kallion Club Libertéssä esiintyi eräs toinen samoilta leveysasteilta tuttu yhtye.
Ja miten kävi? No, keikan aikana lavalla oli enemmän väkeä kuin yleisössä. Keikka toki oli keskellä viikkoa, showtimekin lipsui yhdentoista tuolla puolen (viis siitä, että paikan nettisivuilla kerrotaan keikkojen alkavan arkisin klo 21), joten työelämään tutustuneet saivat toki hyvän syyn keikan skippaamiseen. Ja olihan yhtyeen debyyttilevystä kulunut jo lähes vuoden päivät, eikä uutta materiaalia ole vielä näkynyt, joten ei ihme että suuryleisö ei paikalle vaeltanut.
Nolon alhaisesta yleisömäärästä huolimatta illan esiintyjä veti täysillä. Tukkaa pyöritettiin koko yhtyeen voimin - tosin tuore rumpali Jani "Hurtsi" Hurula (myös Cain's Offering) ei tähän karvoituksen ulkoilutukseen osallistunut.
Noin neljän ihmisen yleisöstä huolimatta (vaiko juurikin siksi?) Isäntä Meidän soitti kaksi uutta, tulevalle kakkoslevylle (nauhoitukset alkavat maaliskuussa, kuulemma) tulevaa veisua: "Mies" oli raskaampi ja varsinkin nopeampi kuin debyyttilevy Vereen piirretyn viivan biisit, ja edelleen ripeä "Mestarin kitaan" ihmetytti enemmänkin päätymällä omiin korviini liki punkiksi, vaikka power metal -temposta olikin kyse.
Puolikkaan kourallisen vetoinen yleisö sai palautettua toimittajaraukan takaisin maan pinnalle: Suomessa tästä rokkenrollista ei näemmä saa irti mitään skandaalinkäryisiä skuuppeja tai edes repäiseviä otsikoita. ("Supervau! Hevibändin keikalla neljä ihmistä - katso kuvat!")
Onneksi kaikki rokkistarat (tai -muusikot) eivät suhtaudu musiikkiin ja oheistoimintoihin aivan yhtä vakavasti kuin kaltaiseni musiikkitoimittajat: "Ei oltu kyllä varauduttu tällaiseen suosioon Helsingissä", lohkaisi Isäntien laulaja Jouni Nikula keikan loppuhetkillä.
Mahdollisesti vaatimattomuuteen vaikutti myös se, että bändi pääsi valmistautumaan keikkaan klubin ainoassa(?) privaatissa tilassa, inva-wc:ssä. Mutta jo seuraavalla keikalla Lappeenrannassa yhtye saikin oman backstagen, kymmenasteisen tilan kellarissa. Hotellisviiteistä ja kaviaaria notkuvista buffettipöydistä ei jälleen kerran ollut tietoakaan.
Ehkä bändäreiden, limusiinien ja lumikinosten puute ei olekaan poikkeus näissä piireissä, oli hevi kuulemma miten suosittua tahansa - ei, vaikka yhtye olisi sainattu ties mille nimekkäälle lafkalle. Viimeistään kylmät voileivät, kesken kaiken loppuva maito ja liki nollayleisö palauttavat muusikot maan pinnalle, eikä starailua tai teeveestä ja iltapäivälehtien lööpeistä tuttua meininkiä pääse syntymään.
Imperiumin tutkivan journalismin osasto vietti kaksi viikonloppua suomalaisten metalliyhtyeiden kelkassa. Nyt paljastetaan alaston (sic) totuus.
Pari viikkoa sitten Imperiumi oli ainoana suomalaisena mediana seuraamassa Celestyä yhtyeen käydessä Helsingissä uutta laulajaehdokasta demottamassa. Potentiaalinen ja karismaattinen laulajakandidaatti vetäisi nauhalle kolme kappaletta helsinkiläisessä studiossa.
Koomista kyllä, muusikot joutuivat välistä juutuubittamaan säveltämiään laulumelodioita ja -sovituksia. Kukapa säveltäjä sitä nyt vajaa vuosi sitten sitten julkaistujen biisien melodiakulkuja muistaisikaan?
Paikalla ollut vähälukuinen, pääasiassa yhtyeen lähipiiristä - ja tietenkin Imperiumin alati läsnä olevasta toimituksesta - koostunut yleisö pääsi kuuntelemaan valmiita nauhoituksia. Ensireaktiona Celestyn potentiaalinen laulajaehdokas kuulosti hyvinkin paljon ex-vokalisti Antti Railiolta.
Tästä ei ole ainakaan haittaa, sillä fanien on varmasti helpompi sisäistää miehistönvaihdos kuin päinvastaisessa tapauksessa. (Monellehan vuosien takainen Kimmo Perämäen vaihtuminen Railioon oli aika iso kynnys, laulutyylit erosivat sen verran paljon.)
Omiin korviini laulajakandidaatti kuulosti hienolta, varsinkin päivän viimeisenä äänitetyssä kappaleessa mies oli jo selvästi onnistunut rentoutumaan ja mukana oli omaa, hieman rouheampaakin ääntä. Jos allekirjoittaneelta kysyttäisiin, en vastustaisi miehen päätymistä yhtyeen laulajaksi. Hakijoiden joukossa on kuitenkin muita(kin) nimekkäitä kandidaatteja, eli odotellaan nyt ensin virallisia uutisia.
Niin, se rock'n'roll-elämä... Kyllähän neljä levyä julkaissut, Spinefarmin kaltaiselle nimekkäämmälle levy-yhtiölle sainannut yhtye osaa bilettääkin. Tästä saatiin jo esimakua, kun matkalla kohti studiota (farmariautolla, ei limusiinilla) huoltoasemalta tarttui mukaan "tarpeeksi kaljaa". Siis täydet kahdeksan tölkkiä (joista yhtyeen jäsenille ei tainnut jäädä yhtään). Rokkenroll-elämää vahvisti studion muut tarjoilut, kuten kahvi (maito loppui kesken) ja kylmät voileivät.
Studiosta "jatkoille" siirryttäessä päihteitä (vajaa laatikollinen keskiolutta) ja neitokaisia (yksi kappale rumpalin tyttöystäviä, yksi kappale hänen tuttaviaan) oli jo onneksi mukana. Laadukkaaseen yökerhoonkin ("mikä tahansa baari, joka on vielä auki") oli tarkoitus mennä, mutta eihän sinne saakka ikinä päädytty. Se niistä limusiineistä, kaviaareista, poreammeista, lumikinoksista (joita kyllä ulkona piisasi), groupieista ja klassisista televisionlennätyksistä.
Ei siinä, suomalaisen rock- tai metallimusiikin todelliset kasvot paljastuivat vieläkin karummin vajaata viikkoa myöhemmin, kun Kallion Club Libertéssä esiintyi eräs toinen samoilta leveysasteilta tuttu yhtye.
Ja miten kävi? No, keikan aikana lavalla oli enemmän väkeä kuin yleisössä. Keikka toki oli keskellä viikkoa, showtimekin lipsui yhdentoista tuolla puolen (viis siitä, että paikan nettisivuilla kerrotaan keikkojen alkavan arkisin klo 21), joten työelämään tutustuneet saivat toki hyvän syyn keikan skippaamiseen. Ja olihan yhtyeen debyyttilevystä kulunut jo lähes vuoden päivät, eikä uutta materiaalia ole vielä näkynyt, joten ei ihme että suuryleisö ei paikalle vaeltanut.
Nolon alhaisesta yleisömäärästä huolimatta illan esiintyjä veti täysillä. Tukkaa pyöritettiin koko yhtyeen voimin - tosin tuore rumpali Jani "Hurtsi" Hurula (myös Cain's Offering) ei tähän karvoituksen ulkoilutukseen osallistunut.
Noin neljän ihmisen yleisöstä huolimatta (vaiko juurikin siksi?) Isäntä Meidän soitti kaksi uutta, tulevalle kakkoslevylle (nauhoitukset alkavat maaliskuussa, kuulemma) tulevaa veisua: "Mies" oli raskaampi ja varsinkin nopeampi kuin debyyttilevy Vereen piirretyn viivan biisit, ja edelleen ripeä "Mestarin kitaan" ihmetytti enemmänkin päätymällä omiin korviini liki punkiksi, vaikka power metal -temposta olikin kyse.
Puolikkaan kourallisen vetoinen yleisö sai palautettua toimittajaraukan takaisin maan pinnalle: Suomessa tästä rokkenrollista ei näemmä saa irti mitään skandaalinkäryisiä skuuppeja tai edes repäiseviä otsikoita. ("Supervau! Hevibändin keikalla neljä ihmistä - katso kuvat!")
Onneksi kaikki rokkistarat (tai -muusikot) eivät suhtaudu musiikkiin ja oheistoimintoihin aivan yhtä vakavasti kuin kaltaiseni musiikkitoimittajat: "Ei oltu kyllä varauduttu tällaiseen suosioon Helsingissä", lohkaisi Isäntien laulaja Jouni Nikula keikan loppuhetkillä.
Mahdollisesti vaatimattomuuteen vaikutti myös se, että bändi pääsi valmistautumaan keikkaan klubin ainoassa(?) privaatissa tilassa, inva-wc:ssä. Mutta jo seuraavalla keikalla Lappeenrannassa yhtye saikin oman backstagen, kymmenasteisen tilan kellarissa. Hotellisviiteistä ja kaviaaria notkuvista buffettipöydistä ei jälleen kerran ollut tietoakaan.
Ehkä bändäreiden, limusiinien ja lumikinosten puute ei olekaan poikkeus näissä piireissä, oli hevi kuulemma miten suosittua tahansa - ei, vaikka yhtye olisi sainattu ties mille nimekkäälle lafkalle. Viimeistään kylmät voileivät, kesken kaiken loppuva maito ja liki nollayleisö palauttavat muusikot maan pinnalle, eikä starailua tai teeveestä ja iltapäivälehtien lööpeistä tuttua meininkiä pääse syntymään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
