Levyjen soittamisesta yleisölle

Tulevana viikonloppuna olen menossa soittamaan levyjä Lahteen Space Force 1 nimiseen tapahtumaan, jonka tiimoilta tulin ajatelleeksi DJ-toimintaa noin yleisesti ja mitä itse olen sen tiimoilta oppinut.

Päälimmäisenä tulee mieleen luvattoman kova vitutus, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä on toimintaa josta satun pitämään.

Syy päänsärkyyn on peruskeikat, jollaisia en ole enää useampaan vuoteen suostunut soittamaankaan. Peruskeikalle mennään periaatteessa soittamaan sitä musiikkia joka itselle kolisee ja josta ymmärtää syvemmin kuin perusteet. Käytännössä homma toimii niin että joko ravintola olettaa sinun soittavat enimmäkseen suosittua musiikkia tai paremmassa tapauksessa ravintola antaa vapaat kädet, jolloin vastaan tulee kanta-asiakkaat, eli niin sanotut känniääliöt.

Känniääliö käy samassa kuppilassa vuodesta toiseen vetämässä lärvit ja olettaa että siellä ei muutu koskaan mikään. Vaikka DJ:n nimi muuttuu, ei soitetun musiikin sovi niin kuitenkaan tehdä. Eikä mitään teemailtoja tueta, vaan kiinteitä soittolistoja kuten hiilikopioradiokanavilla. Jos esiintymässä on bändi, tulee välittömästi bändin lopetettua aloittaa jälleen normaali toiminta. Muuten aloitetaan ruinaaminen, sitten vittuilu ja pahimmillaan käydään käsiksi. Aluksi viitsin itse olla ystävällinen ja vaikka ehdottaa pientä lahjomista, jotta voin poiketa ennalta päätetyltä polulta. Sittemmin vittuilin takaisin tai pyysin pokea heittämään känniääliöt suoraan pihalle. Tällä keräsin aikamoista mainetta.

Itse tykkään käydä klubeilla ja keikoilla jossa koko iltaa on ajateltu jollain tasolla. Esimerkiksi parin kolmen bändin klubikeikalla voi DJ tehdä paljon yleisön viihtymisen eteen, valitsemalla tarkoituksella musiikkia joka ei ole samanlaista kuin seuraavaksi soittavan bändin materiaali. Kun death metal keikalla ei tarvitse kuunnella döödistä koko iltaa, jaksavat korvat paremmin loppuun asti.

Tykkään myös kuunnella DJ:n soittamaa musiikkia, varsinkin kun sinne on ripoteltu tuntemattomampia artisteja, näin tulen samalla kasvattaneeksi ostoslistaani ja jos oikein hyvin käy, ei kukaan tiedä mitä se helvetin hyvä musiikki oli ja asia pitää käydä tarkistamassa DJ:ltä itseltään kiitosten kera.

Mistä palaankin tämän blogin alun aiheeseen. Space Force yhden lauantaisella Breakfast-klubilla on kolme DJ:tä, joista jokainen vetäisee reilun tunnin setin musiikkia joka poikkeaa hieman edellisen tunnin sisällöstä, mutta jossa jokin asia sitoo kokonaisuuden kasaan. Siitä kelpaa sitten siirtyä Torveen diggailemaan Mr. Peter Haydenia ja Circleä, kun pohjilla on muutama tuoppi kaljaa ja hyvää vaihtelevaa musiikkia.

Vielä kysymys: Miksi kukaan haluaa mennä ravintolaan kuulemaan niitä samoja biisejä joita on vatkattu kotona/radiossa/telkkarissa yli 20 vuotta ja joita on luultavasti kuunneltu pohjia vetäessä juuri ennen raflaan lähtöä?

Kompletionismia

Tulin eilen siivonneeksi täydeksi käynyttä levyhyllyäni. Siivotessa tulin miettineeksi, että kuinkahan yleistä on, että hyllystä löytyy kolmattakymmentä levyä, joita ei ole koskaan tullut kuunnelleeksi kokonaan. Puhumattakaan siitä, että tein samankaltaisen inventaarion jo pari vuotta sitten ja kannoin silloinkin kolmisenkymmentä enemmän tai vähemmän kuuntelematonta levyä paikalliseen levyliikkeeseen. Sittemmin olen hieman rauhoittunut kompletionismissani, joskin tosin noin vuosi sitten kolusin divareita ja keräsin hyllyn täyteen kirjallisuuden klassikoita, jotka lojuvat hyllyssä edelleen lukemattomana. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Jokainen meistä keräilee varmaan jotain. Minä olen keräillyt musiikkia, kirjoja, elokuvia ja pelejä vaihtelevalla intensiteetillä jostain lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien (ja siitä on sitten jo kahdeksan vuotta). Onnekseni voin todeta, että olen valinnut keräyskohteeksi sellaista tavaraa, joilla on vahva kulttuurinen arvo. Olisin tietty voinut ruveta keräilemään aikoinani vaikka pullonkorkkeja, mutta siinähän olisi (mahdollisesti) tuleva jälkikasvu miettinyt, kun ukolta olisi jäänyt perinnöksi kymmenen sangollista romurautaa.

Opethin Mikael Åkerfeldt tuli jossain haastattelussa joskus todenneeksi, että hänellä on varsin mittava levykokoelma, mutta eipä hän sitä pahemmin ole ehtinyt kiireiltään kuuntelemaan. Eläkepäivillään hän ajatteli istua kiikkustuolissa ja kuunnella pelkästään levyjä päivät pitkät. Ajatuksenahan tämä on kauhean mukava, mutta kyllä siinä perse puutuisi ennen pitkää. Yleensä asiat menevät niin, että kun on rahaa niin ei ole aikaa ja kun on aikaa niin ei ole rahaa. Paitsi sitten silloin eläkeiässä...

Joka tapauksessa olen keräilyssäni ollut pahasti kompletionismin vaivaama, sillä olen kerännyt musiikkia sekä kirjallisuutta lähinnä sen statusarvon takia. Toisaalta olen kuullut tyypistä, joka ostaa edelleen jokaisesta Iron Maidenin julkaisusta kaksi versiota: toisen kuunteluun ja toisen hyllykappaleeksi. Sääliksi käy myös yhden bändin faneja, joiden on pakko kerätä itselleen kaikki bändiltä julkaistu materiaali, sitä harvinaisinta (ja yleensä parasta) demoa unohtamatta. Mietin vain, että onko sille lopulta mitään estettä, että tämänkaltainen täydellisyyden tavoittelu siirtyy ennen pitkää vaikuttamaan myös muille elämänalueille?

Synnitön en ole itsekään, sillä maksoin aikoinaan Viikatteen Alakulotettuja tunnelmia EP:stä neljäkymmentä euroa, joskin se oli ainoa mikä minulta enää puuttui (aivan kuin tämä olisi jokin peruste)! Toisaalta minulla ei ole uusimmasta levystä kuin tavallinen muovikannellinen painos ja vinyylitkin olen jättänyt ostamatta, mutta ei se nyt mieltä niin kaiherra. Sitä hetkeä odotellessa, kun digipak-kappale tulee vastaan käytettynä ja vanha kompletionistin piru nostaa sisälläni päätään...

Musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kulttuurista arvoa olen oppinut arvostamaan vasta aivan äskettäin. Levyhyllyn siivouksessa on myös se hyvä puoli, että sellaisista levyistä, jotka eivät puhuttele minua, voi olla paljonkin iloa jollekin toiselle. Ja voihan käydä niin hyvin, että minä saan vaihdossa jotain sellaista, jota olen kauan halunnut, mutta en ole saanut hankituksi. Parempi sitä kulttuuria on kierrättää kuin säilöä muoviin kellariin, jonka ilmankostetutta ja lämpötilaa tarkkaillaan jatkuvasti.

Ankkataiteilija Don Rosa sivuaa tätä aihetta muuten onnistuneesti lyhyessä vitsijutussaan Ahneen palkka vuodelta 1988. Julkaistuna sen löytää Rosa-kokoelmasta Sammon salaisuus (1999) tai Aku Ankka -lehdestä n:0 24/1991. Jutussa käsitellään kyllä rahojen keräilyn järjettömyyttä, mutta sarjiksen sanoma on kyllä laajennettavissa kaikkeen keräilyyn, myös musiikin. Toisaalta paikallisessa numismatismiin keskittyvässä liikkeessä oli tarjolla Zimbabwen dollareita kymmenen euron hintaan, vaihtosuhde on kyllä rahan nykyisen arvon tuntien melko huimaava, mutta olisihan arvoton 50 biljoonan dollari hauska ainakin nähdä :)