Ave Imperiumi

Levy-yhtiöt sahaavat omaa oksaansa hylkäämällä Spotifyn

2011-08-10T21:26:00.006+03:00

"Hei kaikki. Olen Ossi. Olen addikti."

"Hei, Ossi!", ympärilläni oleva sekava joukko toistaa kuorossa. Tunnen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihmiset ympärilläni ymmärtävät, mitä tarkoitan. Mitä olen. Mistä pidän – mistä todella pidän.

Olen musiikkiaddikti. Olen käyttänyt musiikkia päivittäin jo 90-luvulta saakka.

Kaikki lähti viattomasti. Ne ala-asteella "hevareiden" suosimat AC/DC:t ja Guns'n'Rosesit eivät napanneet, laulaja kun raakkui kuin varis. Sitten isosiskoni kautta löysin Queenin – mahtavan äänen omaava Freddie Mercury oli aivan eri luokan laulaja. Eikä miehen ääneen verrattuna nämä ala-asteen musiikkitunneilla "levyraadeissa" soitetut varishevit kuulostaneet miltään.

Kunnes yläasteella latasin laittomasti mp3-tiedoston. Tai oikeastaan, purkkituttu (purkit eli bbs-järjestelmät olivat siis aikaa ennen internetiä, teille nuoremmille tiedoksi) lähetti yhden mp3-tiedoston. Tiesin vain bändin nimen, en edes kappaleen nimeä, mutta kyseinen kappale sai kääntämään kelkan täysin – vihdoinkin (melodista) heviä, jossa laulaja ei raaku, vaan laulaa puhtaasti. Kun en tiennyt kappaleen nimeä, menin ja ostin kyseisen artistin koko siihenastisen tuotannon cd-levyinä.

Uusi maailma aukesi kokonaan – vain yhden laittomasti ladatun mp3-tiedoston myötä.

Nyt tuo yksi ladattu mp3-tiedosto on johtanut viittä vaille tuhannen levyn kokoelmaan, toistakymmentä vuotta kestäneeseen musiikkifanitukseen, satoihin nähtyihin keikkoihin ja pahimmillaan seitsemään festarointiin kesässä. Rahaa on palanut kymmeniä tuhansia euroja; ei pelkästään levyihin, vaan myös oheistuotteisiin, keikkoihin ja festarilippuihin.

Nykytekniikan ansiosta uusiin artisteihin – tai kokonaiseen musiikkityyliin – tutustuminen ei vaadi sattumaa ja tunnin odottelua modeemin ulistessa taustalla. Uuteen musiikkiin on helppo tutustua Spotifyn avulla.

Spotify on avokonttorissa työskentelevän pelastus. Ei tarvitse roudata päivittäin uutta cd-nippua levyhyllyn ja työpaikan välillä, vaan saattaa vihdoinkin kuunnella useat tai jopa useimmat levyhyllystä löytyvät kiekot myös digitaalisesti. Ja laillisesti.

Kahden ensimmäisen Spotify-päivän jälkeen "Hi, I'm Jonathan from Spotify!" sai riittää, ja siirryin maksulliseen versioon. Kymppi kuussa – puolikkaan cd-levyn hinta – ei tuntunut missään, kun musiikkiin (ja oheiskuluihin) tulee muutenkin tuhlattua jatkuvasti. Hintalaatusuhde oli lyömätön. Ja myöhemmin rajoittamattoman kuuntelun hinta laskettiin vitoseen. (Maksan kyllä edelleen kympin kuussa, että voin – päivittäisen kymmenen minuutin työmatkan verran – käyttää Spotifyä kännykästäni.)

Spotifyn kautta olen löytänyt lukuisia uusia tuttavuuksia. Spotify jopa itse suosittelee: "Hei, tämä bändi on samanlainen kuin juuri kuuntelemasi." Samoin kiinnostavista levyarvioista löytää nykyään monesti Spotify-linkin. On helppo tutustua levyyn, bändiin tai jopa kokonaiseen uuteen alagenreen tätä kautta. En olisi koskaan esimerkiksi ostanut Pendulumin levyjä sokkona, mutta kun yhtyettä kehuttiin Imperiumin festariraportissa, kuuntelin tuotokset läpi Spotifystä. Ja ostin koko diskografian välittömästi.

Spotifyn voisi kuvitella olevan nykynuorisolle samanlainen tapa löytää uutta musiikkia mitä tuo yksittäinen mp3-tiedosto aikoinaan allekirjoittaneelle oli. Vaikka yhdestä biisin tai levyn toistokerrasta levy-yhtiön edustaja saati artisti ei välttämättä päädykään miljonääriksi, kerrannaisvaikutuksia varmasti riittää. Se "kova bändi", vaikka Spotify-kansa ei levyä ostaisikaan, tulee helposti nähtyä livenä. Paitaa ja muutakin tilpehööriä saattaa tarttua keikalta mukaan. Tai ainakin helpommin, kuin jos koko yhtyeestä ei olisi koskaan kuullutkaan.

Mutta levy-yhtiöt tunkevat päänsä pensaaseen ja katkaisevat pään kultamunia – no, edes jonkinlaisia munia, ainakin laittomaan lataukseen eli Spotifyn pahimpaan kilpailijaan verrattuna – munivalta rokkikukolta [sic].

Esimerkiksi raskaaseen musiikkiin keskittyvä Century Media sekä progressiivisempaa ilmaisua julkaiseva InsideOut eivät enää eilisestä lähtien mahdollista julkaisujensa kuuntelua Spotifyssä. Perusteluina yhtiö käyttää sitä, ettei Spotifystä tule tarpeeksi rahaa.

Perustelu pitää varmasti paikkansa. Spotify tarjoaa hyvän – jopa liian hyvän – hintalaatusuhteen. Kymppi kuussa, puolikas levyn hinta on äärettömän hyvä diili rajoittamattomasta kuuntelusta. Puhumattakaan ilman mobiilikäyttöä riittävästä vitosen kuukausimaksusta, joka riittää useimmille.

Itselläni on lukuisia – Stetson–Harrison-menetelmällä laskettuna reilu kolminumeroinen määrä – Century Median ja etenkin InsideOutin cd-levyjä hyllyssä. Näistä vain aniharva jos yksikään viimeisen parin vuoden aikana ostamani levy on päätynyt hyllyyn ilman Spotify-ennakkokuuntelua.

Homma toimii molempiin suuntiin, mikä on levy-yhtiölle kiusallista: ennen tuli ostettua tutun bändin uutuuslevy automaattisesti, nyt Spotifystä levyn voi kuunnella kerran (tai kymmenen kertaa) ennen ostamista. Huonoja levyjä ei tule enää ostettua. Levy-yhtiön tulot pienenevät, kun se tusinatuuba ei enää myykään samalla lailla kuin ennen.

Ostamieni levyjen määrä on vähentynyt, sen tunnustan. Laatu ei ole kuitenkaan huonontunut. Päinvastoin.

Ja ehkä tässä on hyväkin puoli – tusinakama jää pölyttymään varastoihin, eikä levy-yhtiö jatkossa julkaise roskaa.

Vaikka ostan levyn, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö kuuntelisi samaa levyä myös Spotifyssä. Monesti käy niin, että ostan levyn, se makaa muoveissaan levyhyllyn päällä epämääräisen ajan, ja samalla kuuntelen albumia Spotifystä. Tässä kohtaa levy-yhtiö "tienaa tuplasti", ei häviä rahaa. Levy on ostettu, rojaltit kilisevät artistin tilille, ja vielä kaupan päälle Spotify-kuuntelusta tulee tienestiä. (Miten vähän siitä nyt tuleekaan, mutta silti. Varmasti enemmän kuin silloin, kun levyä ei Spotifystä löytyisi ja kuuntelisin jotain muuta.)

Century Median päätös vetää koko kataloginsa Spotifystä ei välttämättä näy kovinkaan suurena muutoksena kassavirrassa – lyhyellä tähtäimellä.

Mitä tekee Petri-Eemeli, 12v, joka ei löydä bändin tuotantoa Spotifystä? Varmaankin lataa laittomasti. Hänelle tilanne on aivan sama – musiikki tulee kuultua. Tai jos ei tule kuultua, niin Petri-Eemeli kohauttaa olkiaan ja siirtyy seuraavaan askareeseen. Erona on ainoastaan se, että tässä tapauksessa levy-yhtiö tai artisti eivät tienaa pätkääkään. Spotifyn kautta kuunneltuna viivan alle ei jäisi ainakaan nollaa.

Pahimmassa tapauksessa, jos yhtye on pieni ja tuntematon jonka tuotoksia edes piraatit eivät vaivaudu levittämään, kaikki häviävät. Potentiaalinen fani, joka saattaisi seuraavan vuosikymmenen tai parin aikana ostaa rekallisen levyjä ja luuhata Tavastialla viidesti viikossa, ei koskaan kuule yhtyeestä. Eikä löydä tämän yhtyeen kautta muita vastaavia artisteja. Artistit ja levy-yhtiöt häviävät. Jos musiikkia ei kuule, on epätodennäköistä käydä keikalla tai ostaa paitaa.

Musiikin kuulemiselle on vain kaksi tapaa: laillinen ja laiton. Estämällä laillisen kuuntelun levy-yhtiöt sahaavat omaa oksaansa. Kaksiteräisellä sahalla.

Kyllä. Spotify on liian halpa. Sen pitäisi maksaa enemmän, niin kuluttajille kuin artisteillekin. Nyt vaihtoehtona on se, että musiikista ei makseta sitäkään vähää, tai että musiikkia ei kuunnella lainkaan ja sitä kautta keikoille tai oheistuotteisiin ei kuluteta rahaa. Spotify on kahdesta pahasta vähemmän paha. Nettiaikakaudella jopa vähiten paha!

Kun Century Media veti levynsä pois Spotifystä, on erittäin pieni todennäköisyys että tulen ostamaan kyseisen levy-yhtiön julkaiseman, itselleni tuntemattoman artistin levyn ilman ennakkokuuntelua. Ja jos ennakkokuuntelu tapahtuu, se ei voi tapahtua ainakaan laillisesti – eli siten, että artisti saisi edes sen neljännesjenin.

P.S. Se lataamani tiedosto? Stratovariuksen Hands Of Time. Nyt hyllyssä on yhtyeen koko tuotanto, sitä kautta musiikkimaku laajeni Helloweeniin, HammerFalliin, Rhapsodyyn, Sonata Arcticaan, Freedom Calliin ja koko power metal -genreen ja muuhun melodiseen metalliin, siitä muihin metallin alalajeihin, progressiivisempaan metalliin, fuusiojatsiin – kaikkialle. Jos nyt elävä Petri-Eemeli ei saa koskaan samanlaista alkusysäystä levy-yhtiön nirsoillessa Spotifyn suhteen, ainakaan radiossa jatkuvasti jumputtava Lady Gaga ei menetä yhtään kuuntelijaa.

P.P.S. Kiinnostaisi tietää, mitä levy-yhtiön artistit ajattelevat päätöksestä. Kun yhtiö ei mahdollista uusia kuuntelijoita Spotifyn kautta, keikalle saapuvien ja paitoja ostavien (levyjäkin joku voi ostaa?) määrät saattavat kärsiä. Onkohan artistien mielestä hyvä asia, että levy-yhtiö estää laillisen nettikuuntelun?

Kohti itää Druidien kera

2011-03-07T19:11:00.007+02:00

Venäjän ihmemaa, tarkemmin Pietari. Sinne olin matkaamassa Kivimetsän Druidin kanssa tässä alkuvuodesta. Omalle kohdalle edessä olisi viides vierailu tuohon mystiseen kaupunkiin, bändille vierailu oli käsittääkseni kolmas. Mielenkiintoisena faktana kyseessä oli neljäs kerta, kun matkasin Pietariin Leenin (KmD laulu) kanssa, aiemmat kolme kertaa tapahtuivat Exsecratus orkesterin yhteydessä, ne etenkin olivat suht eeppisiä reissuja, lopussa linkkejä tarinoihin jotka kirjoitin alunperin Imperiumin messulaudalle tuoreeltaan.

Mutta se siitä pohjustuksesta, Pietariin siis matka ja varmuuden vuoksi päätimme jälleen pakata auton edellisenä iltana, sillä Venäjän matkailussa aina sattuu ja tapahtuu. Uudenmaan partio jälleen yöksi Casa de Kaartiselle (Imperiumi Crew) ja kukonlaulun aikaan hakemaan bändiä ja crewtä treenikseltä. Henkilökuntaa itseni (kuski) lisäksi oli tulkki/merkkarimyyjä sekä managari raha-asioiden hoitoon.

Matka rykäistiin rattoisasti käyntiin Arian versiolla Manowarin Return of the Warlordista ja eikä aikaakaan kun olimme jo Rajaportin Teboililla jossa edessä oli byrokratiatehtävä numero yksi. Veli venäläinen oli nimittäin jälleen kerran muuttanut maahantulodokumentteja, tällä erää uudistus oli mallia, dokumentit ovat vain venäjäksi. Kuskin, eli minun, piti täyttää kryptinen lomake kolmena kappaleena, kaikkine tietoineen sekä tavaralistoineen, siinä alkoi Teboilin kahvipöydässä jo kädet täristä kun täyttelin hikihatussa dokumentteja, onneksi tulkin avustuksella saatiin ratkottua tämä tehtävä. Aikaahan tähän pitstoppiin meni muutama tunti, mutta olimme edelleen aikataulussa "jos rajasta päästään heittämällä yli" Heh heh...

Suomen puolen kopeista mentiinkin heittämällä läpi, mutta sittenpä se totuttuun tapaan jumahti Venäjän puolen tarkastukseen. Palloiltiin tulkin kanssa kopeilla, että mikähän lappu nyt minne ja mitähä, passintarkastuskoppi meni ihan hyvin, mutta sitten se seuraava koppi, missä tarkistetaan ajoneuvon ja tavaroiden määrä, noh virkailija oli hämmentynyt tavaralistasta. Eikä "musikant, instrument, st petersburg" solkkaus, saatika tulkin puheet tuottaneet tulosta. Virkailija sitten soitteli ympäriinsä, mutta lopulta suht epäuskoisena löi leimat lappuihin. Ja eikun odottamaan sitä ajoneuvon tarkastusta. Hetken kun olin pyöritellyt peukaloita päätti joku virkailija että automme on väärässä jonossa ja ilmoitti melko ärhäkästi että nyt tonne toiseen jonoon. Toki sitä ennen vilkuili tavaratilaa ja epäili että kitarapusseissa on aseita, joten tulkkimme siinä niitä sitten availi hänelle. Eikä tämä kyseinen virkailija edes lopulta ollut "oikea" auton tarkastaja. Ilmeisesti tylsä päivä.

Kun sitten oikea tarkastaja tuli paikalle olin hyvin hämmentynyt, siis iloinen rajaverijari joka heittää metallica-läppää, melko harvinaista. Noh siitä sitten vaan rajan yli ja tuttuun tapaan Viipurin Veikoille hakemaan evästä. Rajaseikkailun takia olimme aikataulusta ja sopivasti myöhässä, kun tulkki otti matkalla yhteyttä keikkapaikkaan niin siellä käytiin jo harvinaisenkin kuumana myöhästymisestä. Ilmeisesti heille oli kovempi paikka soundcheckin missaaminen kuin itse bändille, joka ei pahemmin ollut moksiskaan vaikka festarityyppisellä linjacheckillä olisi mentävä.

Ajo Pietarin porteille sujui ilman sen suurempia kommelluksia, mitä nyt eräällä huoltoasemalla tuli joku humalainen paikallinen hevipää hehkuttelemaan suomibändejä. Tiedättähen sellaisen mille suomalaiset bändit ovat maailman kovin juttu ja niistä vaahdotaan promillejan voimalla, tilanne saattaa olla hyvinkin rasittava, etenkin jos itse olet vähän kiireessä ja selvinpäin. Kun sain oman osani hehkutuksista ajattelin huvikseni kääntää tilanteen ympäri ja hehkutin hänelle venäläisiä bändejä, etenkin jo alussa mainittua maan mainiota Ariaa! Heppuhan häkeltyi siitä melkoisesti, että tietääkö joku oikeasti paikallisia bändejä?! Tämän häkellyksen siivellä onnistuin kohteliaasti liukenemaan tilanteesta.

Takaisin Pietarin porteille. Kellohan alkoi olla sitä luokkaa että päädyimme luonnollisesti ruuhkaan. Ja se on hieman eri asia siellä kuin vaikkapa Helsingin ruuhkat. No pysähtyneisyyden aika oli hyvä käyttää hyödyksi, auto tien sivuun ja karttaa tutkimaan, melko helposti löytyi kohde "tuon sillan yli ja vasemmalle" Sillan yli mentiin vielä hyvin, mutta sitten ruuhkan varjopuoli, siellä on käytännössä mahdotonta kääntyä vasemmalle! Ei helkkari. Sitten piti äkkiä kierrellä oikean kautta josko päästäisiin perille kääntymättä vasemmalle. No sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista, joten kiersimme ja kaarsimme ympäri Pietaria ja välillä piti suorittaa melkoisia sankaritekoja ratissa, näin niinkun kotimaisen liikenteeseen verrattuna, siellä erikoisemmat manööverit tuntuvat olevan arkipäivää. Outoja yksisuuntaisia katuja ja risteyksiä mistä ei pääse haluttuun suuntaan. Pyörimme ruuhkassa varmaan pari tuntia ennenkuin etupenkin trio: minä (ajo), Leeni (kartanluku) ja tulkki (katukylttien bongaus) saimme kokan kohti oikeita väyliä.

Viimeinkin löysimme oikean osoitteen, vaikka keikkapaikalla oli suht näkyvä maamerkki, vinhasti välkkyvä tv-torni vieressä, ei se juuri auttanut, kun kadut veivät vähän minne sattuu. Noh, ensi kerralla jos tulee matka samaan keikkapaikkaan tiedän paremman reitin "toisen sillan yli ja oikealle"

Illan ensimmäinen bändi juuri sopivasti lopetteli kun roudasimme kamat keikkapaikalle. Mesta oli Uusi Orlandina, vanha oli mukava sokkelo, tämä uusi oli yllättävänkin siisti paikka. Nimittäin takahuoneesta löytyi puhtaan vessan lisäksi myös hulppea suihku! Myös yleisövessat olivat puhtaita, jotain ennenkuulumatonta Pietarin keikkapaikoissa. Illan toinen bändi oli Noman's Land, olin nähnyt bändin aiemmin aikoinaan Ragnarok festareilla Saksassa. Mukavia sällejä. Sitten olikin Druidin vuoro kavuta lavalle, yleisöä ei ollut isohkoon paikkaan turhan paljon, mutta silti ihan mukavasti ja he olivat hyvin mukana meiningissä, huutelivatpa biisejäkin innoissaan. Keikan jälkeen bändi sai myös kirjoittaa puumerkkinsä melkoisen monen fanin tuotteisiin.

Keikan jälkeen kellokin oli jo vaikka mitä, Noman's Landin heputkin kovasti olisivat halunneet että liityn vodkan nauttijaisiin heidän seuraansa, mutta oli vedottava vielä ajourakkaan kohti hotellia, vastaus oli "so?" noh, seuraavalla kerralla sitten. Keikan jälkeen saatiin vielä paikalta kolmen ruokalajin ateria, eli salaattia, keittoa sekä jotain munakkaan tapaista. Pikainen roudaus autoon, Noman's Landin rumpali lähti vielä opastamaan meitä kaljakaupan kautta hotellille.

Hotelli St Petersburg oli ulkoa ja aulasta iso, jykevä ja hulppea, neuvostohenkeä selvästi. Sama meno jatkui vielä niin hisseissä kuin kerroksen hissiaulassa, käytävästä tuli mieleen vähän ruotsinlaiva ja huoneet olivat sellaista hostellitasoa, nooh, eipä se mitiä, ulkonäkö on tärkeintä. Hetken päästä tulkki tulee ja toteaa että nyt ne on siellä respassa ihan kauhuissaan, miten me kaikki olemme päässeet maahan ilman viisumeita?!?! Noh, meillähän oli ryhmäviisumi, joka oli minun kameralaukussa, enhän minä sitä tajunnut että se olisi pitänyt jättää passien kanssa respaan. Tulkki sitten lähti rauhoittelemaan respan tyttöjä viisumin kanssa, ettei sentään miliisiä tarvitse paikalle kutsua.

Pienet iltatumut ja nukkumaan, aamulla paikallinen aamiainen oli melkoisen hulppea, ja melko erikoinen näin länsimaisiin aamiasiin tottuneena. Hankala sitä on sen enempää kuvailla, kaikkea mystistä ja makeaa ja erikoisia muotoja. Kannattaa kokeilla jos tulee mahdollisuus paikalliseen aamiaiseen.

Ja eikun takaisin kotia kohti, paluumatka oli jälleen aika tapahtumaköyhä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia. Olin suunnitellut että tehdään vielä pitstop Viipurin Veikoilla, että saa kaljat mukaan, nimittäin Baltika 7 on sellaista herkkua että oksat pois! Luonnollisesti veli venäläinen oli aurannut lumet kaupan kohdalla pitkäksi muuriksi kaistojen väliin ettei tieltä päässytkään kääntymään kaupan pihaan. Jotkut sankarit ajelivat surutta vastaantulijoiden kaistaa pitkää matkaa päästäkseen kaupoille, itse ajattelin jättää kauppavisiitin seuraavaan kertaan tämän takia...

Rajalla taas meni aikaa, mutta ei mitään sen kummempaa, ihmeteltiin gonahtanutta rajavirkailijaa joka tallasi isoa askelta ympäri asemaa, karvalakki vinossa ja kilisevä muovipussi kädessä. Rentoa.

Suomen portilla oli sama rajavirkailija kuin mennessäkin ja muisti vielä, "katos, sama bändi taas"

Että sellaista, tällä erää ei niin eeppistä settiä kuin aikaisemmilla kerroilla. Eeppisempien tarinoiden toivossa voi lukea jo alussa mainostamiani Exscratus reissuja.

Matka 1, Matka 2 ja Matka 3

Lisää kuvia keikalta

Tätä on todellinen rokkielämä, osa 2: Näin rokkistarat rietastelevat Kallion yössä

2010-08-19T10:01:00.004+03:00

Kirjoitin helmikuussa parin viikonlopun mittaisista kokemuksista hevimuusikoiden parissa – rokkielämästä ei ollut hajuakaan. Saagalle tuli nyt jatkoa, kun eräs tuttu kitarasankari sattui majailemaan allekirjoittaneen sohvalla yhtyeen tulevan levyn äänityssessioiden aikana. (Muusikon nimeä en mainitse, ettei miehen maine mene tyystin.)

Kun metallimuusikko saapuu Pohjois-Suomesta (lue: Kehä III:n pohjoispuolelta, näin helsink...stadilaisittain – Keski-Suomi osuu tietenkin Kehä I:n ja III:n väliin) Kallion baariparatiisiin, voi tietenkin olettaa luvassa olevan kosteita ja pitkiä öitä. Baareja löytyy puolikkaan kivenheiton päästä enemmän kuin monesta pikkukaupungista. Kesäinen Kallio on tuppukylästä kotoisin olevalle, nuottiöljyä hyödyntävälle muusikolle kuin taivas. Eikö?

Mitä vielä.

Kaikki tosin alkoi lupaavasti. Tarinan pääosassa oleva muusikko teki ensimmäisen äänityspäivän jälkeen siirtymän studiolta majapaikkaansa, jo tunnissa metsästettiin terassia. Sopiva löytyikin, ja herra kitaristia kovasti miellytti paikan hintapolitiikka: nelostuoppi oli samanhintainen kuin kolmostuoppikin. Nelosmallasta tarttui miehen kouraan, tietenkin. Parin tuopin jälkeen elämä tuntui makoisalta ja keskusteluissa päästiin jo innovatiivisiin sfääreihin asti. (Miltä kuulostaisi levy tai oikeammin cd-kotelo, joka syöksee tulta kun kotelo avataan – tätä ei kyllä parane kertoa levy-yhtiön markkinointiosastolle...)

Todellinen rock’n’roll-elämä alkoi sitten kolmannen tuopin jälkeen, siinä kymmenen aikaan illalla: ”Näiden jälkeen voisi lähteä nukkumaan”.

Nukkumaan. Kymmeneltä illalla. Kolmen oluen jälkeen. Hevibändin kitaristi. Kalliossa. Oikeasti.

Puoli yhdeltätoista sohvalta kaikui vieno kuorsaus. Se siitä yötä myöten rymyämisestä ja baareissa pilkkuun asti notkumisesta. Aamulla oli herätys puoli kahdeksalta ja mies yhdeksältä aamukahvien ja -palojen (harvemmin näkee, että baari-illan jälkeen muusikolle maistuu aamupala, varsinkaan tuohon aikaan) jälkeen jo äänittämässä osuuksiaan studiolla. Rock-uskottavuudesta ei ollut tietoakaan.

Vuosien varrella on tullut seurattua aktiivisesti muusikoiden käyttäytymistä tutkivan journalismin keinoin. Tämä viimeisin tapaus vahvisti teoriani: Mitä pohjoisempaa hevimuusikko tulee, sitä enemmän elämä muistuttaa oikeaa rokkenrollielämää. Tai ainakin pohjoisen miehille tuntuu nuottiöljy olevan maukkaampaa.

Esimerkki 1. Mies peräisin Oulun pohjoispuolelta: Helsingissä äänittämässä, krapulaa pukkasi jo junan saapuessa Helsinkiin, majapaikan emäntä tiedustelee ”onko tuolla pitkätukkaisella kitaristilla aina krapula?” – eikä ne lähibaarit riittäneet vaan pitihän sitä neljään asti auki oleva paikka metsästää keskustasta. Maanantaina.

Esimerkki 2. Kitaristi, kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta: Alkoholi tuntui maistuvan, mutta pääasiassa lähikaupasta ostettua keskiolutta eikä jäykempia jalojuomia. Majoituspaikan lähibaarit tuli ratsattua, mutta nukkumaan mies meni jo puoliltaöin tai viimeistään lähibaarien sulkeutuessa.

Esimerkki 3. Edellisessäkin blogikirjoituksessani mainittu rumpali, Etelä-Pohjanmaalta. "Kovat bileet": koko poppoolle ostettiin yhteensä kahdeksan tölkkiä keskiolutta. Baari ei kutsunut koko iltana.

Esimerkki 4. Tämän kirjoituksen pääosassa oleva kitaristi, kotoisin Etelä-Suomesta. Kolme tuoppia olutta, nukkumaan puoli yhdeltätoista.

Näiden kokemusten perusteella en uskalla tutustua helsinkiläisiin muusikoihin, ettei illuusio oikeista rokkistaroista mene täysin pirstaleiksi. Jos eli kun tästä linjasta ekstrapoloidaan paikallisten hevimuusikoiden arkea, stadilaiset rokkikukot todennäköisesti juovat vadelmanmakuista ranskalaista luomuvissyä, syövät mung-papujen ituja ja menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän uutisten jälkeen. Ja lähtevät aamulla lenkille. Puoli kuudelta.

Käykö tasan Tuurin lahjat?

2010-07-15T01:51:00.003+03:00

Siinä viikonlopun polttavin kysymys. Olin (Imperiumi Assistant) lähdössä kohti Miljoonarockia ja on myönnettävä että minulla oli jonkinlaisia epäilyksiä, kyseessähän oli Vesa Keskisen järjestämät poppifestarit pohojanmaalla. Mutta epäilykset karisivat ja vaihtuivat ehkä jonkisorttiseen epäuskoiseen ihailuun.

Itse festarit olivat lauantaina, mutta koska kyytiin lähti tänä viikonloppuna Kivimetsän Druidi, tulisi roudaukseen ja matkaan Helsinki - Kouvola - Tuuri menemään ihan kivasti aikaa, joten päätimme lastata auton jo perjantaina. Pikaisen ilta-lastauksen jälkeen oli aika mennä majapaikkaan, jonka totuttuun tapaan minulle ja toiselle Uudenmaan-vahvistukselle, Leenille (laulu), Kouvolassa tarjosi Kaartinen (Imperiumi Crew) perheineen, luksusta! Muutamat iltakaljat nassuun ja unta pollaan.

Alunperin aikataulut sanoivat että meidän tulisi lähteä Kouvolasta klo 8 aamulla, mutta yksissätuumin järkeistimme sitä ja päätimme lähteä "vasta" kymmeneltä. Antti (koskettimet) tuli jo Casa de Kaartiselta kyytiin ja muut sankarit, ääni- ja valomiestä lukuunottamatta, tulivat treenikseltä matkaan. Ensimmäinen etappi oli Lahti josta mukaan tarttui Valaisevaa seuraa valomiehen, Toni#2, muodossa, sitten nokka kohti Jyväskylää josta saimme rumpujakkaran, sekä yhden kappaleen teknikoita seuraamaan meitä. Jyväskylän jälkeen seuraava stoppi olikin majapaikassa, joka oli Ähtärin hotelli Mesikämmen. Vähän epäilytti sen sijainti, sillä se on noin 20km päässä itse festareilta. Koska ainoat stoppimme olivat juurikin Lahdessa ja Jyväskylässä eikä matkalla mitään sen erikoisempaa tapahtunut, olimme hyvissä ajoin majapaikassa. joten jouduimme odottamaan äänimies Esaa (Imperiumi Assistant). Hotellin vieressä oli järvi, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin uimassa, munasilteen tottahan toki, ei tullut mitään uikkareita mukaan, enkä varmaan olisi edes ottanut vaikka olisin tiennyt uimamahdollisuudesta.

Uinnin ja suihkun jälkeen oli Esakin sopivasti saapunut tonteille, joten karavaani kohti Tuurin kyläkauppaa. Tietenkin meikäläisen GPS tilttasi samantein hotellilta lähdön jälkeen, mutta koska edessä oli tien numero 18 seuraamista jolta käännös festarialueelle, ei se niin paljon haitannut. Heti alkuun, passien ja ajolupien saamisen yhteydessä oli esillä festarin rento asenne, kun muualla olisi suurinpiirtein nyrkkiä tarjottu kysymykseen "saadaanko toinenkin ajolupa" täällä vastaus oli kutakuinkin "odottakaa, käyn hakemassa". Meidän tosin piti odottaa tovi ennenkuin saimme takahuoneemme käyttöön, mutta se johtui lähinnä siitä että tulimme paikalle todella aikaisin. Joten oli aika käydä syömässä...

Emme kauaa ehtineet pyöriä backstage alueella kun jo ensimmäinen avulias tuli kyselemään että mitähän vailla olimme, ruokaa totesimme kaipaavamme ja eikös sitä lähdetty heti viemään kohti catering traileria ja kun hetken ehdin miettimään "puuttuvaa" ruokalippua, niin ennenkuin ehdin edes asiasta kysyä oli jo tilat esitelty: syökää ja juokaa niin paljon kuin jaksatte! Eikä nyt ollut kyse mistään pyttipannuista, lämpökupujen alta löytyi mitä erilaisempia lihoja ja kaloja, maukasta perunaa, salaattia ja ties mitä. Koska päivä oli jo pitkällä, ensimmäisen lautasen on merkittävä, joten ladoin sen äärilleen. Ja wau! Maukkaimpaa lihaa mitä olen varmaan ikinä missään syönyt, huh. Ja perusvirvokkeiden lisäksi oli ruokajuomiksi tarjolla niin kaljaa kuin muitakin alkoholituotteita ja niissäkin sama ohjeistus, juokaa sen mitä haluatte. Ennenkuulumatonta! Tosin itsehän jouduin olemaan selvinpäin kunnes olisimme aamuyöstä takaisin majoituksessa, mutta ei se mitään, arvostan asiaa vaikken siitä itse (vielä) pääsisi nauttimaan!

Ensimmäisen lautasen jälkeen alkoi jo ähky olemaan, joten pelasin varman päälle ja jätin santsilautaset ottamatta, kahvikupillisen haun yhteydessä noteerasin jumalattoman kokoiset pullat ja viinerit, siis oikeasti se viineri oli yli kahden kämmeneni kokoinen, eikä minulla mitkään maailman pienimmät näpit ole. Olo alkoi jo tarjoilun hulppeudesta olemaan lievästi epätodellinen... Sitten viimeinkin oli aika jolloin saimme takahuoneet käyttöön, kaksi niistä sijaitsivat viereisessä OnnenTähti-hotellissa. Respan mukava täti totesi että kun teitä on niin paljon niin laitettiin toiseksi huoneeksi tuo Torni-Sviitti, sanattomaksihan se vetää. Ajattelin vetäytyä siihen normaaliin huoneeseen, jotta pystyisi paremmin lepuuttamaan, kun muut elämöivät sviitissä. Heti kun huoneen oven sai auki piti ihmetellä että olikohan sitä ottanut vahingossa sen sviitin avaimet sillä huone oli tolkuttoman iso ja muutenkin hulppea. Eikun koputus viereiseen huoneeseen, siellä oli vastassa ihan älyttömän kokoinen sviitti. Hullua!

Huoneiden parvekkeelta avautui näkymä jättimäisen parkkipaikan yli suoraan festarialueelle, siitä oli myös oiva seurata hetkinen muutamaa humalaista painiottelua, viihdettä! Aikani ehdin lepuuttaa kunnes oveen koputettiin, osa bändin pojista halusi katsoa jalista ja heidän huoneessa muut eivät, no mikäpä siinä, en ole futista vastaan vaikka en ollut matsiakaan näistä kisoista katsonut, eikä tuo matsikaan mitenkään himoja jalkapallon seuraamiseen herättänyt. Viimein kello löi yksitoista illalla ja oli aika viedä soittovehkeet lavalle, samalla myös avautui kolmas takahuone ihan lavan läheisyyteen, sekin oli melkoisen hulppea, vaikka olikin eräänlainen bussi joka aukeni keskeltä kahden bussin levyiseksi. Paikalta löytyi juomaa ja syötävää jälleen melkoisesti.

Bändi ja teknikot siinä sitten lavaa kasasivat, itse jätän nuo teknikoinnit ihan muille, eli enpä niihin pahemmin puutu. Joissakin reissuissa toki jotain pientä säätöä, kuten vaikkapa Enochian Crescentin mukana on päätynyt niin Sydän-teknikoksi kuin Esirippu-vastaavaksi. Kivimetsän Druidin reissussa oikeastaan ainoat "teknikointi" hommat tuppaavat olemaan Leenin esiintymisasun härpäkkeiden solmiminen sekä korvamonitorin teippaukset. Tosin tällä erää ei langattomia vehkeitä tarvinnut käyttää, sillä viimeisenä esiintyvä Rasmus oli varannut tyyliin kaikki kanavat. Noh, joillakin ne hommat on oikeasti Isollaan.

Sittenhän se keikka viimein hurahti käyntiin, kävin ottamassa kuvat ja siellähän se Keskisen Vesa oli fotopitissä diggailemassa meininkiä. Aito kaveri! Soundit olivat myös varsin massiiviset. Porukkaa olisi voinut enemmänkin olla, mutta olihan KmD nyt hieman linjasta poikkeava siinä Lauri Tähkän ja The Rasmuksen välissä. Ei siinä, hyvin pojat ja tyttö vetivät. Olin jo aiemmin päivällä kovistellut tyyppejä siitä, että heti keikan jälkeen kamat autoon ja kohti Ähtärin hotellia. Päivällä vielä oli sellainen olo että ei nyt oikein huvita ihan hirveän montaa tuntia keikan jälkeen pyöritellä peukaloita, mutta toisena pointtina oli se että tuo Tuurin kyläkaupan alue tulisi menemään aika helvetin tukkoon kun koko väkimäärä päättää poistua alueelta Rasmuksen jälkeen.

Keikan jälkeen tavarat siirtyivät todella nopeasti autoon, joten jäimme vielä takahuoneeseen hengähtämään. Sitten tuli se tärkein huomio, viinapullo puuttui! Sitä kun henkilökunnalta bändi kyseli, niin vastaus oli että lähdetähän etsimään, tuolta saatte niin paljon kaljaa kuin haluatte sillä välin! Siis mitä ihmettä! Tarjolla todellakin on niin paljon syötävää ja juotavaa kuin napa vetää ja kun takahuoneetkin ovat hulppeita sviittejä, niin jos muutkin promoottorit olisivat kuin Vesa Keskinen niin näin palkollisena sitä voisi onnensa kukkuloilla kinkereitä kiertää! Enää ei tarvinnut edes yllättyä kun se litran leka Absolut vodkaa löysi tiensä luoksemme. Ei muuta kuin kassit täyteen kaljaa ja nokka kohti hotellia.

Kovasti oli suunnitelmissa vielä yölliset uimissessiot, mutta ankara juominen alkoi hyydyttää porukkaa. Itse otin kevyesti muutaman kaljan ja pienen viinin maistelun merkeissä, sillä seuraavana iltapäivänä olisi ajettava Jyväskylän, Lahden ja Kouvolan kautta kotiin. Eipä siinä, jätin taktisesti menemättä aamiaiselle maksimoidakseni nukkumisajan, siellä käyneet raportoivat sen olleen parempi kuin hotelliaamiset yleensä. Söin pari karjalanpiirakkaa jotka olin edellisenä päivänä ostanut. Ei rapulaa, which is nice.

Paluumatka sujui ilman sen pahempia yllätyksiä, kunnes Kouvolan jälkeen seiskatiellä alkoi tuoksua mystinen palokatku, autosta ei lämmöt nousseet enkä mitään savupilveäkään peileistä huomannut, oletin sen olevan metsäpalo tai jotain muuta eeppisempää. Hetken päästä kun savu yhtäkkiä kävi todella kitkeräksi ajattelin ottaa auton sivuun ihan varmuuden vuoksi. Konepelti auki, ei mitään ihmeellistä, eikä myöskään jarrupalat tahi mikään muukaan autossa haissut. Mystinen tilanne. Vasta kun päätimme olankohautusten saattelema jatkaa matkaa, huomasin missä vika. Tuuletin ei puhaltanut ilmaa sisälle, eli se on kärähtänyt. Näin todellakin kävi, tolkuttoman kuuma päivä ja pitkään täysillä pidetty tuuletus oli sulattanut tuulettimen moottorin muoviosat. Onneksi tulikuumassa autossa oli enää reilu 50km matkaa taitettavana. Jotain jännitystä tähänkin reissuun.

Mutta edelleenkin on pakko todeta kuinka hienoa on, että heppu kuten Vesa Keskinen tekee mitä lystää ja järjestää vierailleen niin älyttömän hyvät olot ettei mitään rajaa. Hieno mies!

Katsaus kulissien taakse: tätä on todellinen rokkielämä.

2010-02-01T23:20:00.008+02:00

Mediassa rockmuusikoiden elämä on kärjistetty kokaiinibileisiin, ikkunalasin läpi lentäviin televisioihin ja tietenkin limusiinin ovista ja ikkunoista syliin tunkeviin bändäreihin.

Imperiumin tutkivan journalismin osasto vietti kaksi viikonloppua suomalaisten metalliyhtyeiden kelkassa. Nyt paljastetaan alaston (sic) totuus.

Pari viikkoa sitten Imperiumi oli ainoana suomalaisena mediana seuraamassa Celestyä yhtyeen käydessä Helsingissä uutta laulajaehdokasta demottamassa. Potentiaalinen ja karismaattinen laulajakandidaatti vetäisi nauhalle kolme kappaletta helsinkiläisessä studiossa.

Koomista kyllä, muusikot joutuivat välistä juutuubittamaan säveltämiään laulumelodioita ja -sovituksia. Kukapa säveltäjä sitä nyt vajaa vuosi sitten sitten julkaistujen biisien melodiakulkuja muistaisikaan?

Paikalla ollut vähälukuinen, pääasiassa yhtyeen lähipiiristä - ja tietenkin Imperiumin alati läsnä olevasta toimituksesta - koostunut yleisö pääsi kuuntelemaan valmiita nauhoituksia. Ensireaktiona Celestyn potentiaalinen laulajaehdokas kuulosti hyvinkin paljon ex-vokalisti Antti Railiolta.

Tästä ei ole ainakaan haittaa, sillä fanien on varmasti helpompi sisäistää miehistönvaihdos kuin päinvastaisessa tapauksessa. (Monellehan vuosien takainen Kimmo Perämäen vaihtuminen Railioon oli aika iso kynnys, laulutyylit erosivat sen verran paljon.)

Omiin korviini laulajakandidaatti kuulosti hienolta, varsinkin päivän viimeisenä äänitetyssä kappaleessa mies oli jo selvästi onnistunut rentoutumaan ja mukana oli omaa, hieman rouheampaakin ääntä. Jos allekirjoittaneelta kysyttäisiin, en vastustaisi miehen päätymistä yhtyeen laulajaksi. Hakijoiden joukossa on kuitenkin muita(kin) nimekkäitä kandidaatteja, eli odotellaan nyt ensin virallisia uutisia.

Niin, se rock'n'roll-elämä... Kyllähän neljä levyä julkaissut, Spinefarmin kaltaiselle nimekkäämmälle levy-yhtiölle sainannut yhtye osaa bilettääkin. Tästä saatiin jo esimakua, kun matkalla kohti studiota (farmariautolla, ei limusiinilla) huoltoasemalta tarttui mukaan "tarpeeksi kaljaa". Siis täydet kahdeksan tölkkiä (joista yhtyeen jäsenille ei tainnut jäädä yhtään). Rokkenroll-elämää vahvisti studion muut tarjoilut, kuten kahvi (maito loppui kesken) ja kylmät voileivät.

Studiosta "jatkoille" siirryttäessä päihteitä (vajaa laatikollinen keskiolutta) ja neitokaisia (yksi kappale rumpalin tyttöystäviä, yksi kappale hänen tuttaviaan) oli jo onneksi mukana. Laadukkaaseen yökerhoonkin ("mikä tahansa baari, joka on vielä auki") oli tarkoitus mennä, mutta eihän sinne saakka ikinä päädytty. Se niistä limusiineistä, kaviaareista, poreammeista, lumikinoksista (joita kyllä ulkona piisasi), groupieista ja klassisista televisionlennätyksistä.

Ei siinä, suomalaisen rock- tai metallimusiikin todelliset kasvot paljastuivat vieläkin karummin vajaata viikkoa myöhemmin, kun Kallion Club Libertéssä esiintyi eräs toinen samoilta leveysasteilta tuttu yhtye.

Ja miten kävi? No, keikan aikana lavalla oli enemmän väkeä kuin yleisössä. Keikka toki oli keskellä viikkoa, showtimekin lipsui yhdentoista tuolla puolen (viis siitä, että paikan nettisivuilla kerrotaan keikkojen alkavan arkisin klo 21), joten työelämään tutustuneet saivat toki hyvän syyn keikan skippaamiseen. Ja olihan yhtyeen debyyttilevystä kulunut jo lähes vuoden päivät, eikä uutta materiaalia ole vielä näkynyt, joten ei ihme että suuryleisö ei paikalle vaeltanut.

Nolon alhaisesta yleisömäärästä huolimatta illan esiintyjä veti täysillä. Tukkaa pyöritettiin koko yhtyeen voimin - tosin tuore rumpali Jani "Hurtsi" Hurula (myös Cain's Offering) ei tähän karvoituksen ulkoilutukseen osallistunut.

Noin neljän ihmisen yleisöstä huolimatta (vaiko juurikin siksi?) Isäntä Meidän soitti kaksi uutta, tulevalle kakkoslevylle (nauhoitukset alkavat maaliskuussa, kuulemma) tulevaa veisua: "Mies" oli raskaampi ja varsinkin nopeampi kuin debyyttilevy Vereen piirretyn viivan biisit, ja edelleen ripeä "Mestarin kitaan" ihmetytti enemmänkin päätymällä omiin korviini liki punkiksi, vaikka power metal -temposta olikin kyse.

Puolikkaan kourallisen vetoinen yleisö sai palautettua toimittajaraukan takaisin maan pinnalle: Suomessa tästä rokkenrollista ei näemmä saa irti mitään skandaalinkäryisiä skuuppeja tai edes repäiseviä otsikoita. ("Supervau! Hevibändin keikalla neljä ihmistä - katso kuvat!")

Onneksi kaikki rokkistarat (tai -muusikot) eivät suhtaudu musiikkiin ja oheistoimintoihin aivan yhtä vakavasti kuin kaltaiseni musiikkitoimittajat: "Ei oltu kyllä varauduttu tällaiseen suosioon Helsingissä", lohkaisi Isäntien laulaja Jouni Nikula keikan loppuhetkillä.

Mahdollisesti vaatimattomuuteen vaikutti myös se, että bändi pääsi valmistautumaan keikkaan klubin ainoassa(?) privaatissa tilassa, inva-wc:ssä. Mutta jo seuraavalla keikalla Lappeenrannassa yhtye saikin oman backstagen, kymmenasteisen tilan kellarissa. Hotellisviiteistä ja kaviaaria notkuvista buffettipöydistä ei jälleen kerran ollut tietoakaan.

Ehkä bändäreiden, limusiinien ja lumikinosten puute ei olekaan poikkeus näissä piireissä, oli hevi kuulemma miten suosittua tahansa - ei, vaikka yhtye olisi sainattu ties mille nimekkäälle lafkalle. Viimeistään kylmät voileivät, kesken kaiken loppuva maito ja liki nollayleisö palauttavat muusikot maan pinnalle, eikä starailua tai teeveestä ja iltapäivälehtien lööpeistä tuttua meininkiä pääse syntymään.

Levyjen soittamisesta yleisölle

2009-10-28T19:44:00.002+02:00

Tulevana viikonloppuna olen menossa soittamaan levyjä Lahteen Space Force 1 nimiseen tapahtumaan, jonka tiimoilta tulin ajatelleeksi DJ-toimintaa noin yleisesti ja mitä itse olen sen tiimoilta oppinut.

Päälimmäisenä tulee mieleen luvattoman kova vitutus, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä on toimintaa josta satun pitämään.

Syy päänsärkyyn on peruskeikat, jollaisia en ole enää useampaan vuoteen suostunut soittamaankaan. Peruskeikalle mennään periaatteessa soittamaan sitä musiikkia joka itselle kolisee ja josta ymmärtää syvemmin kuin perusteet. Käytännössä homma toimii niin että joko ravintola olettaa sinun soittavat enimmäkseen suosittua musiikkia tai paremmassa tapauksessa ravintola antaa vapaat kädet, jolloin vastaan tulee kanta-asiakkaat, eli niin sanotut känniääliöt.

Känniääliö käy samassa kuppilassa vuodesta toiseen vetämässä lärvit ja olettaa että siellä ei muutu koskaan mikään. Vaikka DJ:n nimi muuttuu, ei soitetun musiikin sovi niin kuitenkaan tehdä. Eikä mitään teemailtoja tueta, vaan kiinteitä soittolistoja kuten hiilikopioradiokanavilla. Jos esiintymässä on bändi, tulee välittömästi bändin lopetettua aloittaa jälleen normaali toiminta. Muuten aloitetaan ruinaaminen, sitten vittuilu ja pahimmillaan käydään käsiksi. Aluksi viitsin itse olla ystävällinen ja vaikka ehdottaa pientä lahjomista, jotta voin poiketa ennalta päätetyltä polulta. Sittemmin vittuilin takaisin tai pyysin pokea heittämään känniääliöt suoraan pihalle. Tällä keräsin aikamoista mainetta.

Itse tykkään käydä klubeilla ja keikoilla jossa koko iltaa on ajateltu jollain tasolla. Esimerkiksi parin kolmen bändin klubikeikalla voi DJ tehdä paljon yleisön viihtymisen eteen, valitsemalla tarkoituksella musiikkia joka ei ole samanlaista kuin seuraavaksi soittavan bändin materiaali. Kun death metal keikalla ei tarvitse kuunnella döödistä koko iltaa, jaksavat korvat paremmin loppuun asti.

Tykkään myös kuunnella DJ:n soittamaa musiikkia, varsinkin kun sinne on ripoteltu tuntemattomampia artisteja, näin tulen samalla kasvattaneeksi ostoslistaani ja jos oikein hyvin käy, ei kukaan tiedä mitä se helvetin hyvä musiikki oli ja asia pitää käydä tarkistamassa DJ:ltä itseltään kiitosten kera.

Mistä palaankin tämän blogin alun aiheeseen. Space Force yhden lauantaisella Breakfast-klubilla on kolme DJ:tä, joista jokainen vetäisee reilun tunnin setin musiikkia joka poikkeaa hieman edellisen tunnin sisällöstä, mutta jossa jokin asia sitoo kokonaisuuden kasaan. Siitä kelpaa sitten siirtyä Torveen diggailemaan Mr. Peter Haydenia ja Circleä, kun pohjilla on muutama tuoppi kaljaa ja hyvää vaihtelevaa musiikkia.

Vielä kysymys: Miksi kukaan haluaa mennä ravintolaan kuulemaan niitä samoja biisejä joita on vatkattu kotona/radiossa/telkkarissa yli 20 vuotta ja joita on luultavasti kuunneltu pohjia vetäessä juuri ennen raflaan lähtöä?

Kompletionismia

2009-10-14T10:01:00.006+03:00

Tulin eilen siivonneeksi täydeksi käynyttä levyhyllyäni. Siivotessa tulin miettineeksi, että kuinkahan yleistä on, että hyllystä löytyy kolmattakymmentä levyä, joita ei ole koskaan tullut kuunnelleeksi kokonaan. Puhumattakaan siitä, että tein samankaltaisen inventaarion jo pari vuotta sitten ja kannoin silloinkin kolmisenkymmentä enemmän tai vähemmän kuuntelematonta levyä paikalliseen levyliikkeeseen. Sittemmin olen hieman rauhoittunut kompletionismissani, joskin tosin noin vuosi sitten kolusin divareita ja keräsin hyllyn täyteen kirjallisuuden klassikoita, jotka lojuvat hyllyssä edelleen lukemattomana. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Jokainen meistä keräilee varmaan jotain. Minä olen keräillyt musiikkia, kirjoja, elokuvia ja pelejä vaihtelevalla intensiteetillä jostain lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien (ja siitä on sitten jo kahdeksan vuotta). Onnekseni voin todeta, että olen valinnut keräyskohteeksi sellaista tavaraa, joilla on vahva kulttuurinen arvo. Olisin tietty voinut ruveta keräilemään aikoinani vaikka pullonkorkkeja, mutta siinähän olisi (mahdollisesti) tuleva jälkikasvu miettinyt, kun ukolta olisi jäänyt perinnöksi kymmenen sangollista romurautaa.

Opethin Mikael Åkerfeldt tuli jossain haastattelussa joskus todenneeksi, että hänellä on varsin mittava levykokoelma, mutta eipä hän sitä pahemmin ole ehtinyt kiireiltään kuuntelemaan. Eläkepäivillään hän ajatteli istua kiikkustuolissa ja kuunnella pelkästään levyjä päivät pitkät. Ajatuksenahan tämä on kauhean mukava, mutta kyllä siinä perse puutuisi ennen pitkää. Yleensä asiat menevät niin, että kun on rahaa niin ei ole aikaa ja kun on aikaa niin ei ole rahaa. Paitsi sitten silloin eläkeiässä...

Joka tapauksessa olen keräilyssäni ollut pahasti kompletionismin vaivaama, sillä olen kerännyt musiikkia sekä kirjallisuutta lähinnä sen statusarvon takia. Toisaalta olen kuullut tyypistä, joka ostaa edelleen jokaisesta Iron Maidenin julkaisusta kaksi versiota: toisen kuunteluun ja toisen hyllykappaleeksi. Sääliksi käy myös yhden bändin faneja, joiden on pakko kerätä itselleen kaikki bändiltä julkaistu materiaali, sitä harvinaisinta (ja yleensä parasta) demoa unohtamatta. Mietin vain, että onko sille lopulta mitään estettä, että tämänkaltainen täydellisyyden tavoittelu siirtyy ennen pitkää vaikuttamaan myös muille elämänalueille?

Synnitön en ole itsekään, sillä maksoin aikoinaan Viikatteen Alakulotettuja tunnelmia EP:stä neljäkymmentä euroa, joskin se oli ainoa mikä minulta enää puuttui (aivan kuin tämä olisi jokin peruste)! Toisaalta minulla ei ole uusimmasta levystä kuin tavallinen muovikannellinen painos ja vinyylitkin olen jättänyt ostamatta, mutta ei se nyt mieltä niin kaiherra. Sitä hetkeä odotellessa, kun digipak-kappale tulee vastaan käytettynä ja vanha kompletionistin piru nostaa sisälläni päätään...

Musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kulttuurista arvoa olen oppinut arvostamaan vasta aivan äskettäin. Levyhyllyn siivouksessa on myös se hyvä puoli, että sellaisista levyistä, jotka eivät puhuttele minua, voi olla paljonkin iloa jollekin toiselle. Ja voihan käydä niin hyvin, että minä saan vaihdossa jotain sellaista, jota olen kauan halunnut, mutta en ole saanut hankituksi. Parempi sitä kulttuuria on kierrättää kuin säilöä muoviin kellariin, jonka ilmankostetutta ja lämpötilaa tarkkaillaan jatkuvasti.

Ankkataiteilija Don Rosa sivuaa tätä aihetta muuten onnistuneesti lyhyessä vitsijutussaan Ahneen palkka vuodelta 1988. Julkaistuna sen löytää Rosa-kokoelmasta Sammon salaisuus (1999) tai Aku Ankka -lehdestä n:0 24/1991. Jutussa käsitellään kyllä rahojen keräilyn järjettömyyttä, mutta sarjiksen sanoma on kyllä laajennettavissa kaikkeen keräilyyn, myös musiikin. Toisaalta paikallisessa numismatismiin keskittyvässä liikkeessä oli tarjolla Zimbabwen dollareita kymmenen euron hintaan, vaihtosuhde on kyllä rahan nykyisen arvon tuntien melko huimaava, mutta olisihan arvoton 50 biljoonan dollari hauska ainakin nähdä :)

Kritiikistä

2009-09-14T14:18:00.007+03:00

Imperiumin messulaudallakin on käyty viime aikoina keskustelua siitä kuuluisiko levyarvostelut tehdä ennen vai jälkikäteen. Kävin parisen vuotta sitten studia generalia -tyyppisen luentokurssin, jossa pohdittiin kritiikin asemaa ja tulevaisuutta suomalaisessa mediakentässä. Viime viikolla tulin lukaisseeksi (tenttiä varten) Tarja-Liisa Hypénin toimittaman kirjan "Kirjan matka tekijöiltä lukijoille" (2007). Merkittävin osa tästä kirjasta tämän tekstin kannalta oli Markku Soikkelin artikkeli kritiikistä ja kriitikon portinvartijuudesta. Miten tämä kaikki sitten liittyy levyarvosteluihin ja mitä tämä teksti tekee Imperiumin blogissa, sitä yritän seuraavassa selventää.

Vertaisverkkojen ilmestyminen tietoliikenteeseen on ollut ja on edelleen jatkuva kädenväännön aihe musiikkimaailmassa. Olen useassa yhteydessä kuullut, että vertaisverkkojen käyttäjät perustelevat lataamistaan sillä, että he haluavat kuulla levyn ennakkoon ennen ostopäätöstä. Vanhan koulukunnan kritiikin ongelmana on aina pidetty kriitikon elitististä asemaa taiteen portinvartijana. Tämä tarkoittaa, että yksi ihminen on velvoitettu omista lähtökohdistaan käsin arvioimaan teos ja rohkaisemaan ihmisiä joko välttämään tai ostamaan.

Vertaisverkkojen kautta tämänkaltainen portti on alkanut musiikkimaailmassa vuotamaan, sillä jokainen kuuntelija on omalla tavallaan uusi portinvartija. Mihin tässä tilanteessa sitten enää tarvitaan kritiikkiä. Tilanne ei ole missään muussa taidemuodossa yhtä perverssi. Mikä tehtävä musiikkikritiikille sitten tässä tilanteessa jää? Vaikka musiikkia siirtyy laittomasti kotikoneelta toisella miljoonia tavuja päivittäin, julkaistaan musiikkia enemmän kuin koskaan. Tekniikka toimii myös toiseen suuntaan.

Musiikkikriitikolle jää tehtäväksi seuloa järkyttävästä määrästä tauhkaa edes jonkinlainen kiinteä ja kestävä aines. Se, mitä kuluttajat ovat mieltä kriitikoiden höpinöistä on ainoastaan herran huomassa. Kova mediarummutus on nykyään tärkeää musiikin myynnin suhteen, mutta sen ohella tarvitaan myös taiteellista lahjakkuutta. Paska on paskaa, ja se jää kauppoihin, vaikka mainosmiehet kuinka hehkuttaisivat (tapaus INDX).

Musiikkikriitiikin asemaa suomalaisessa taidekritiikissä voidaan kaikesta huolimatta pitää perusteltuna (enkä yritä tässä pelkästään linnoittaa omaa pesääni). Arvostelut tuskin ohjaavat suoranaisesti enää kenenkään ostopäätöksiä. Itse olen ostanut sokkona, pelkän arvostelun perusteella viimeisen kahden vuoden aikana yhden levyn (Overhead - And We're Not Here After All). Sen sijaan ne voivat mahdollisesti tuoda esille taiteellisesti lupaavimmat ja innovatiivisimmat artistit. Myspace ynnä muut palvelut ovat täynnä tuhansia demo-tason artisteja, joista mututuntumalta 95% on täyttä turhuutta. Jos kriitikoita ei olisi olemassa, helmet eivät koskaan pulpahtaisi tuosta massasta pintaan.

Mitä promojen jakelemisen suhteen sitten pitäisi tehdä? Suurin osa levyistä vuotaa edelleen nettiin ennen julkaisupäivää, joten jotakin tilanteella olisi syytä tehdä. Jakelemisen suhteen tulisi olla ainakin huomattavasti varovaisempi, ehkä levyjä voitaisiin jakaa vain jollakin tapaa valtuutetuille tahoille. Se, että arvostelija saisi levyn käsiinsä vasta julkaisupäivänä, on sikäli perusteltua, että levy vuotaa nettiin samana päivänä joka tapauksessa, joten ainakaan arvostelijapoloisia ei syytettäisi turhan päiten. Toisaalta ennakkoon kirjoitetut levyarvostelut ovat omiaan lisäämään jo levystä tietävien nälkää ja herättämään mahdollisesti satunnaisen kuulijan huomion. Muutamaa viikkoa varsinaisen julkaisun jälkeen julkaistu arvostelu menee mielestäni ohi niin levyn jo kuulleilta kuin uutta musiikkia etsiviltäkin.

Tulin kerran keskustelleeksi kaverini kanssa siitä, että joistakin levyistä pitäisi tehdä muutaman kuukauden jälkeen eräänlainen "jälkimulgasu" (termi pöllitty Pelit-lehdestä, piste tarkkaavaisille). Paskimmista paskin levy tuskin paranee useammalla kuuntelulla, mutta rajatapaukset sekä hurmahenkistä suitsutusta osakseen saaneet levyt olisi mielestäni hyvä arvioida toistamiseen. Printtimediassa tämänkaltainen toiminta on tietysti mahdotonta, koska tilaa on muutenkin vähän, mutta webbimedian suhteen tilanne on täysin toinen. Samalla vanhat, mahdollisesti huomiotta jääneet levyt saisivat ehkä uuden mahdollisuuden ja ne huomatut levyt hieman lisää elinaikaa.

Michael Jackson 1958-2009

2009-06-26T10:05:00.006+03:00

Michael Jacksonin kuolema on tuskin sellainen asia, joka kiinnostaa raskaamman musiikin kuuntelijoita. Tai sitten minulla on vain stereotypia ahdasmielisistä, surupuvuissa vaeltelevista möröistä. Joka tapauksessa Michael Jacksonin kuolema aiheutti, jos nyt ei järkytystä, niin ainakin pienimuotoisen yllätyksen. Toisten mielestä saattaa taas olla yllättävää, että miehen terveys kesti jatkuvia kauneusleikkauksia ja median häntä vastaan käymää sotaa näinkin pitkään.

Eipä miehen musiikki minua ole koskaan erityisemmin puhutellut, mutta tänä aamuna tuli veivattua miehen muistolle Heal the Worldin kaltaista laskelmoitua ja naiivia siirappiveisua. Maailma on ihan riittävän ankea paikka, ettei tee pahaa heittäytyä edes joskus lapselliseksi.

***

Toisena asiana hehkutan sähköpostiini saapunutta viestiä, joka suureksi ihmetyksekseni oli asiallista palautetta muutaman kuukauden takaisesta jutusta. Olen tästä erittäin otettu siitä syystä, että se osoittaa, että joku on todellakin paneutunut lukemaan juttuani ja uskaltautui sitä jopa kommentoimaan.

Mututuntumalta toteaisin, että musiikkimedioiden palautekulttuuri on jotakuinkin sellainen, että padot aukeavat vasta, kun omaa suosikkiartistia ei kehutakaan maasta taivaisiin tai sitten joku juttu on epäinformatiivinen tai yksinkertaisesti paska. Asiallinen palaute, puhumattakaan perustelluista kehuista ovat yhtä harvinaisia kuin vitsit saksalaisissa rikossarjoissa.

Että palautetta saa jatkossakin lähettää ja tätä blogiakin kommentoida.

Mitä on proge?: II. Dream Theater

2009-05-11T17:47:00.005+03:00

Kuten eräs edellisen osan lukenut huomautti, en ehtinyt edellisessä osassa sanomaan oikeastaan mitään järkevää yhtikäs mistään. Tämä saattoi olla tarkoituksellista, koska halusin tekstilläni myötäillä Geoff Nicholsonin mainiota lausahdusta progen olemuksesta. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, ettei vitsi naurattanut oikeastaan ketään, joten tällä kertaa ajattelin ainakin yrittää sanoa jotain hieman painavampaa. Proge vain sattuu olemaan luonteeltaan sellainen, että kun toisesta päästä saa kiinni, purkuu toinen pää jo hyvää vauhtia. Puhtaasti yhden artistin näkökulmasta lähtevä pohdinta voi kuitenkin olla hedelmällisempi, joten koetetaan.

Yhdysvaltalainen Dream Theater nauttii progepiireissä hyvin vaihtelevaa mainetta. Monelle historiallisen progen ystävälle bändi on koko olemuksessaan kuin punainen vaate, jota käy vähintään syyttäminen siitä, että progressiivinen musiikki ei ole enää sellaista kuin se joskus silloin kauan sitten oli. Tästä asiasta itkeminen on ehkä turhinta touhua ikinä, sillä niin tekemällä vaaditaan jotain sellaista, joka sotii koko progen ydinajatusta vastaan. Kuinka progressiiviselta musiikilta voidaan vaatia pysyvyyttä, kun se alunperin syntyi juuri tarpeesta luoda muutosta.

Joka tapauksessa, Dream Theaterin toinen albumi, Images & Words (1992), oli monella tapaa hyvin merkittävä julkaisu. Valitettavasti levy on myös ilmestymisensä jälkeen poikinut hirvittävän määrän jäljittelijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet yrityksessään luoda samankaltainen merkkiteos. Dream Theater itse on yrittänyt jatkaa eteenpäin, välittämättä liikaa menneistä. Alkuperäisen kosketinsoittajan, Kevin Mooren, lähtö Awake-levyn (1994) jälkeen traumatisoi kuitenkin suurimman osan faneista, eikä bändi ole siitä monen ulkopuolisen mielestä toipunut vieläkään.

Dream Theater oli juuri niitä bändejä, joihin tutustuin aivan ensimmäisenä aloittelevalla musadiggarin taipaleellani. Bändi on yksinkertaisesti ohittamaton, kun puhutaan progressiivisen metallin kaanonista, piti bändistä sitten tai ei. Jossain yhteyksissä "klassiseksi kolmikoksi" kutsuttu levytrilogia eli Images & Words, Awake ja Metropolis pt. 2: Scenes from a Memory (1999) olivat myös minullakin aikoinaan varsin vahvassa soitannassa. Myöhemmin näiden levyjen pariin ei kuitenkaan ole tullut palatuksi. Jokseenkin uskollisena fanipoikana olen kuitenkin vuodesta toiseen kantanut kotiin uusimman Dream Theaterin, vaikka niiden kuuntelu on jäänyt useimmiten vain muutamaan kertaan.

Edellinen osoittaa, että Dream Theater on jollain tapaa kasvanut ulos tavallisen bändin asemasta jonkinlaiseksi tapaukseksi, jonka jokaiseen uuteen levyyn ottavat kantaa nekin, joiden mielestä bändi on aina ollut enemmän tai vähemmän turha. Niinpä uusimman Black Clouds & Silver Linings -levyn (2009) kohdalla ei enää puhuta tavallisesta albumista muiden joukossa vaan ennen kaikkea Dream Theaterin uusimmasta tuotoksesta. Bändi tulee todennäköisesti ikuisesti kantamaan merkkipaaluteoksen stigmaa, eikä yhtäkään kritiikkiä lasketa onnistuneeksi, jos siinä ei sanalla tai kahdella viitata bändin klassisiin levytyksiin. Eikä tämä ole oikeastaan vain Dream Theaterin risti vaan yleisestikin progepiireissä tunnetaan outoa kaipuuta niihin vanhoihin hyviin aikoihin. Olivat nämä vanhat hyvät ajat sitten sitä kultaista kuuskytlukua tai legendaarisen bändin vieläkin legendaarisempia alkuaikoja.

Lisäksi bändin jäsenet saavat ikuisesti kuulla jankutusta siitä, että he sattuvat olemaan oman soittimensa kanssa harvinaisen lahjakkaita tapauksia. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, että kulkeeko tekninen näppäryys käsi kädessä musiikillisen nerouden kanssa, mutta eivät nämä kaksi toisistaan täysin erotettavissakaan ole. Joka tapauksessa Dream Theaterin soitannollinen taituruus asettaa bändin jokaiselle levylle aivan suhteettomat odotukset. Se on paha paikka, kun uuden levyn ensimmäistä Rite of Passage -nimistä sinkkua kuunnellessa huomaakin, ettei bändi olekaan kyennyt keksimään pyörää uudelleen vaan tehnyt oikeastaan aika tavallisen hevikappaleen, kuitenkin tavalleen hieman koukeroisena.

Joskus haaveilen siitä, että minussa olisi jonkinlainen kytkin, jota räpläämällä unohtaisin hetkellisesti kaiken kokemani. Olisikohan mahdollista, että tulevana juhannuksena kykenisin kuuntelemaan uusinta Dream Theateria ilman, että takaraivossani jyskyttäisi vaatimus, että tämän levyn pitää kaikessa taiteellisessa ylivertaisuudessa avata tunteitteni pato.

Mitä on proge? (osa I)

2009-05-06T14:06:00.007+03:00

Tarkoituksenani oli alunperin antaa lyhyt ja ytimekäs vastaus otsikon kysymykseen. Kirjoittaessa ideat kuitenkin seurasivat toisiaan ja teksti lähti rönsyilemään mitä odottamattomimpiin suuntiin. Toisin sanoen, teksti tuntui elävän omaa elämäänsä, aivan kuin se olisi kirjoittanut itse itsensä! Varoitukseksi siis: alla oleva teksti on tarpeettoman pitkä, vaikeaselkoinen, ärsyttävä, minkä lisäksi se loppuu kesken (sinua on varoitettu). Tokihan siitä (kuten progesta) voi väittää pitävänsä, mutta vaarana on, että kaikki pitävät sinua vain erikoisuutta tavoittelevana juippina.

Kaikki alkoi noin kymmenen vuotta sitten, kun musiikkitietouteni oli vielä niin kovin rajallista. Musiikista vastasi lähinnä isoveljen levyhylly, josta tuli poimittua muun muassa Iron Maidenia ja Helloweenia (sittemmin palasin samaisten yhtyeiden pariin ja huomasin, ettei niiden diggailussa ollut mitään vikaa). IRC oli tuolloin kova sana ja riittävästi eri kanavilla huudeltuani laskeutui musiikkiguru jos toinekin norsunluutornistaan jakamaan tietouttansa minulle (potkittuaan minut ensin muutaman kerran ulos häiritsemästä).

Se aika oli jotakin uutta ja ihmeellistä, kun eteeni avautui kertaheitolla koko metallimusiikin mittava kaanon. Internet oli kuin pohjaton sammio, jonka reunoilta kaavin tietoutta sellaisista bändeistä kuin Ayreon, Blind Guardian, Savatage, Conception, King Diamond, Symphony X, Marillion, Dream Theater, Fates Warning, Queensrÿche ja niin edespäin.

Levyhyllyni ihka ensimmäiset levyt olivat Kamelotin The Fourth Legacy (1999) ja Labÿrinthin Return to Heaven Denied (1998). Ja kyllä, kyseiset levyt ovat edelleen hyllyssä niiden 465 muun levyn kanssa, jotka on tullut hankittua tuon päivän jälkeen. Tarkoitukseni ei ole muuten leuhkia levyjeni määrällä, sillä a) on olemassa ihmisiä, joilla on levyjä huomattavasti enemmän b) en ole koskaan saanut, saa tai tule saamaan rasiaa, vaikka minulla olisi levyjä tuplaten (eikä muuten saa kukaan muukaan, sitä varten pitäisi oppia soittamaan jotain soitinta).

Palataan kuitenkin progeen. Sen määrittely on itse asiassa hyvin yksinkertaista, kun ottaa huomioon, ettei ole olemassa mitään yhtä ja tyhjentävää selitystä. Eikä kyse ole mistään progen erioikeudesta, sillä minkään musiikin tyylilajin rajoja ei pystytä määrittelemään eksaktin tarkasti (hyvä kysymys on myös se, onko tämä edes ylipäätänsä tarpeellista?).

Yritän kuitenkin.

Historiallisessa kontekstissa progella viitataan 60-70 -luvuilla syntyneeseen kokeilevaan musiikkityyliin, jonka tarkoitus oli selvästi rikkoa raja-aitoja ja luoda jotain uutta. Geoff Nicholsonin sanoin:

Progressive rock was what happened in the early 70's when certain brilliant instrumentalists got fed up with playing three-and-a-half minute long songs about teenage love. Unfortunately, this led them to start playing ten-and-a-half minute long songs about nothing in particular.

Toista kontekstia voisi kutsua vaikka taiteelliseksi, millä taas tarkoitan bändejä, jotka ovat kautta uransa karttaneet kaavoihin kangistumista ja pyrkineet omassa musiikillisessa ilmaisussaan jatkuvaan etenemiseen ja uuden luomiseen.

Vaikeata koko hommasta tulee vasta, kun pitäisi ryhtyä mainitsemaan esimerkkejä. En osaa suoralta kädeltä mainita yhtäkään bändiä, joka sujuvasti solahtaisi ensimmäiseen kategoriaan. 60-70 -luvuilla toki vaikutti sellaisia bändejä kuin King Crimson, Genesis tai vaikkapa Yes. Jokainen näistä bändeistä on kuitenkin edelleen enemmän tai vähemmän olemassa. Vuosien saatossa kyseisten bändien kehityskulku on ollut kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava, joten samalla kyseiset bändit on sijoitettavissa myös taiteelliseen kategoriaan. Rajat siis liukuvat.

Usein progeen liitetään myös soitannollinen virtuositeetti. On totta, että 60-70 -luvulla progresiiviset yhtyeet tarttuivat perinteiseen musiikin tekemisen kaavaan ja pyrkivät muuttamaan sitä. Jossain vaiheessa pitkät kappaleet, epätahtilajit ja uskomattomat kitarasoolot eivät olleet enää edistyksellistä vaan tapa tehdä 'progressiivista' musiikkia. Proge oli siis 'genreytynyt' eli se oli muuttunut yhdeksi musiikilliseksi lajiksi. Sinänsä hupaisaa, koska musiikin kaavamaisuus oli juuri sitä, mitä vastaan progeilijat alun perin nousivat vastustamaan.

P.S. Se, että tämä artikkeli on "osa I" ei tarkoita, että tämä olisi välttämättä osa jostain suuremmasta kokonaisuudesta, ehei. Teksti olisi aivan hyvin voinut olla myös suoraan jonkin kokonaisuuden kolmas osa tai sitten vaikkapa neliosaisen trilogian mystinen prologi; progea kun on.

Muistutus festarikäyttäytymisestä bändille

2008-04-13T21:56:00.003+03:00

Seuraava tekstinpätkä ei ole omani, vaan erään suurehkon suomalaisen metalliyhtyeen teknikkoryhmän pomon avautuminen yhtyeen jo jonkin aikaa jatkuneen festivaalitörppöilyn johdosta. Ojennuksesta voisi kaiketi vähän jokainen yhtye ottaa onkeensa...

FESTARIKÄYTTÄYTYMISESTÄ.

Se, että festareilla meillä menisi asiat mukavasti edellyttää että jokaisen meistä pitäisi vähän panostaa tohon juttuun.

1.
Ei viinaa ennen vetoa. Kyllä, tämä tarkoittaa myös keikkabussia.

2.
Ei vihreetä liittoa ennen vetoa. Kyllä tämäkin tarkoittaa keikkabussia

3.
Ei myöhästymisiä. Bändin tai tekniikan jäsen joka myöhästyy lähdöstä ostaa perhejallun bussiin iltapalaksi.

4.
Festareilla on aikataulut. Ja ne pitää ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa , että kun keikkabussi tärähtää mestoille kaikki jäävät venaamaan sen verran , että otetaan selville mikä on tilanne.

5.
Kun tapahtuu lavalle roudaaminen niin jokainen osallistuu siihen ja katsoo, että kaikki omat vehkeet toimivat. Mikäli matkassa nyt on joku pätkivä piuha tai muuntaja, niin nyt kauppaan kaikki.

6.
Kun tehdään linjatsekki niin kaikkien pitää olla paikalla siinä vaiheessa eikä ketään lähdetä hakemaan bajamajasta tai bäkkäriltä . Kuskaa vaikka housuunne lavalla mutta linjatsekissä kaikki mukana. Tämä siksi, että jos meille vaikka joskus tulee se lavateknikko, niin se , että se on osannut soittaa kitaraa tai bassoa tai rumpuja niin se ei tarkoita sitä , että ekoilla keikoilla se tajuaisi teidän vehkeistänne mitään muuta kuin virtanappulan. Jos jotain hätää tulee soundeissa tai jossain muussa niin itse te tiedätte parhaiten miten se vika korjaantuu teidän vehkeissä. Arpomiseen ei ole aikaa.

7.
Lavalta poistuminen pitää olla nopeaa!! Lava heti tyhjäksi! Minä ja monitorimiksaaja olemme etupäässä ja sieltä on yleensä sangen hankalaa singahtaa lavalle. Kyllä me sinne tulemme auttamaan, heti kun keritään! Huom.: Se ei tarkoita sitä, että me pakkaisimmime kaiken - yksinkertaisesti aika loppuu kesken. Tämä kaikki siksi, että seuraava esiintyjä pääsee sisälle ajoissa. Kamoja voi sitten pakkailla siinä lavan takana tai keikkabussin vieressä.

8.
Kuvitellaan, että keikka on ohitse ja pääsemme juomaan. Meillä on mukana wannabe-bändäri jolle joku on antanut tekniikan passin. Se sammuu jonnekin bäkkärille, bajamajan ja puun väliin tai alkaa riehumaan kun sillä on tekniikan passi jossa lukee bändin nimi. Mitä tapahtuu?

- Festarijärjestäjä saa kuulla bändin nimen ja kuinka ollakaan, bändillä ei ole enää ikinä keikkaa ko. festarin järjestäjän festareilla.

- Festarijärjestäjä kertoo saman asian toiselle kaverilleen joka myös sattuu olemaan festarijärjestäjä, eikä meillä ole keikkaa enää niilläkään festareilla. Näin teemme keikkamyyjän duunin mahdottomaksi ihan vain sillä, että joku toisille tuntematon hahmo hilluu siellä tekniikan passilla, eikä vieraana.

9.
Jos bändillä on nyt festareilla se 5-10 teknikkoa mukana ja festarijärjestäjä saa sen tietää, että niistä seitsemän oli turhia äijiä jotka vain joivat bäkkärillä. Tulevaisuudessa ne ei oikeasti enää anna millekään meidän managementin bändille sitä määrää passeja, sekä mikä pahinta, he siirtyvät kaljalippumeininkiin. Jatkossa kaikki bändit saavat sen kaksi kaljalippua per nenä ja samoin käy ruokalipuille.

Jos tapahtuu työtapaturma eli joku bändin jätkistä tai oikeista teknikoista riehuu, sammuu tai alkaa olla heikossa hapessa niin hoidetaan jätkä heti bussiin nukkumaan heti, pois muiden silmistä.

10.
Mitä sitten tapahtuu jos minulla on kaveri joka haluaa tulla festareille ?

A. Se ostaa festivaalilipun. Näin tekemällä lipun ostaja tukee bändiä. Festarijärjestäjä saa rahaa ja pystyy maksamaan teidän juomisenne ja keikkaliksat ajallaan. Sekään, että kaveri ostaa lipun, ei tarkoita sitä etteikö se pääsisi bändin kyydissä festareille, mikäli on autossa tilaa.

B. Jos se välttämättä tahtoo festareille ilmaiseksi, se soittaa ensin levy-yhtiöön ja sen jälkeen keikkamyyjälle. Se ei rupea tarjoomaan itseään teknikkona. Ikinä. Jokaisella festarilla on ns. vieraspasseja. Nämä ovat niitä, joita on tarkoitus jakaa esim. tyttö- tai poikaystävälle. Niissä yleensä on jotain rajoituksia kuten esim. Ankkarockissa aikoinaan niin. Siellä vieraspassilla pääsi vain ja ainoastaan oman lavan bäkkärille.

Esimerkiksi RMJ:ssä käytäntö on, että on olemassa toinen bäkkäri jonne se jengi, joka ei ole duunissa, ajautuu automaattisesti. Siellä missä busseja pakkaillaan, ei oikeasti ole ketään muita kuin bändin porukat.

Valokuvaajille on kanssa olemassa omat passit. Niitä on yleensä rajoitettu niin, että fotaajat eivät saa ilmaisia alkomaholeja tai jotain.

11.
Mitä tehdä jos on bäkkäripassi, jota ei enää tarvitse, eli veto perjantaina ja festarit jatkuu lauantaille.

- Otat passin himaan mukaan etkä anna sitä eteenpäin. Nyt taas sama juttu, eli kundi, jolla on bändin passi vääränä päivänä festareilla jää aivan varmasti jossain vaiheessa kiinni. Taas festarijärjestäjä ihmettelee ja selvittää , että miten tämä on mahdollista ja taas tulee keikkamyyjälle soitto, että tätä bändiä ei sitten oteta enää ikinä.

Lyhyt yhteenveto asioista:

Festarit ovat tapahtuma jossa oikeasti on ihmisiä duunissa. Lavalla on useita teknikoita, joilla saattaa lähteä käymään se 39. työtunti putkeen. Ja useita päiviä on menty lyhyillä unilla koska lavan teko tai jokin muu on myöhästynyt esim. vesisateen tai tavarantoimituksen vuoksi tai sitten on kyseessä sählärin järkkäämä festari. Siihen olotilaan kun lisätään pelti kiinni oleva, vittuileva bändi joka myöhästyy, siitä ei saa kukaan ammattimaista kuvaa.

Festivaaleilla on myös muita bändejä jotka yrittävät keikkailla. Ei tehdä niille asiaa hankalaksi. Jos me myöhästytään esimerkiksi 15 minuuttia aloituksesta, tarkoittaa että te soitatte kolme biisiä vähemmän, että festari pysyy aikataulussa.

Wannabe-pellet kaikki pois. Festaribäkkärillä on oikeasti myös muita bändejä joita saattaa häiritä se, että joku urpo kyselee tyhmiä tai pummaa viinaa. (esim. sen yhden bändin paitamyyjä Nosturissa - semmoisen jos päästäis esim RMJ:n bäkkärille, niin ei olis enää kenelläkään sinne asiaa.

Sitten vielä noista hangaround-tyypeistä. Onhan se kivaa , että on kavereita ja jengiä bäkkäreillä. Kuitenkin noi bäkkärit ovat semmoisia mestoja , että esim. kuski tai joku muu saattaa haluta ottaa nokoset ennen yön ajoa. Bändi saattaa haluta myös vaihtaa kledjunsa. Baaritiskillä se ei oikein onnistu. Kavereiden kanssa jutustelu sentään onnistuu helposti baaritiskilläkin.

Hoidetaan me omat hommamme ja annetaan muiden hoitaa omansa, niin päästään festareille uudestaankin.

Jeesus ja minä olemme puhuneet,

toivoo TEKNIKKOJEN ESIMIES