Kirjoitin helmikuussa parin viikonlopun mittaisista kokemuksista hevimuusikoiden parissa – rokkielämästä ei ollut hajuakaan. Saagalle tuli nyt jatkoa, kun eräs tuttu kitarasankari sattui majailemaan allekirjoittaneen sohvalla yhtyeen tulevan levyn äänityssessioiden aikana. (Muusikon nimeä en mainitse, ettei miehen maine mene tyystin.)
Kun metallimuusikko saapuu Pohjois-Suomesta (lue: Kehä III:n pohjoispuolelta, näin helsink...stadilaisittain – Keski-Suomi osuu tietenkin Kehä I:n ja III:n väliin) Kallion baariparatiisiin, voi tietenkin olettaa luvassa olevan kosteita ja pitkiä öitä. Baareja löytyy puolikkaan kivenheiton päästä enemmän kuin monesta pikkukaupungista. Kesäinen Kallio on tuppukylästä kotoisin olevalle, nuottiöljyä hyödyntävälle muusikolle kuin taivas. Eikö?
Mitä vielä.
Kaikki tosin alkoi lupaavasti. Tarinan pääosassa oleva muusikko teki ensimmäisen äänityspäivän jälkeen siirtymän studiolta majapaikkaansa, jo tunnissa metsästettiin terassia. Sopiva löytyikin, ja herra kitaristia kovasti miellytti paikan hintapolitiikka: nelostuoppi oli samanhintainen kuin kolmostuoppikin. Nelosmallasta tarttui miehen kouraan, tietenkin. Parin tuopin jälkeen elämä tuntui makoisalta ja keskusteluissa päästiin jo innovatiivisiin sfääreihin asti. (Miltä kuulostaisi levy tai oikeammin cd-kotelo, joka syöksee tulta kun kotelo avataan – tätä ei kyllä parane kertoa levy-yhtiön markkinointiosastolle...)
Todellinen rock’n’roll-elämä alkoi sitten kolmannen tuopin jälkeen, siinä kymmenen aikaan illalla: ”Näiden jälkeen voisi lähteä nukkumaan”.
Nukkumaan. Kymmeneltä illalla. Kolmen oluen jälkeen. Hevibändin kitaristi. Kalliossa. Oikeasti.
Puoli yhdeltätoista sohvalta kaikui vieno kuorsaus. Se siitä yötä myöten rymyämisestä ja baareissa pilkkuun asti notkumisesta. Aamulla oli herätys puoli kahdeksalta ja mies yhdeksältä aamukahvien ja -palojen (harvemmin näkee, että baari-illan jälkeen muusikolle maistuu aamupala, varsinkaan tuohon aikaan) jälkeen jo äänittämässä osuuksiaan studiolla. Rock-uskottavuudesta ei ollut tietoakaan.
Vuosien varrella on tullut seurattua aktiivisesti muusikoiden käyttäytymistä tutkivan journalismin keinoin. Tämä viimeisin tapaus vahvisti teoriani: Mitä pohjoisempaa hevimuusikko tulee, sitä enemmän elämä muistuttaa oikeaa rokkenrollielämää. Tai ainakin pohjoisen miehille tuntuu nuottiöljy olevan maukkaampaa.
Esimerkki 1. Mies peräisin Oulun pohjoispuolelta: Helsingissä äänittämässä, krapulaa pukkasi jo junan saapuessa Helsinkiin, majapaikan emäntä tiedustelee ”onko tuolla pitkätukkaisella kitaristilla aina krapula?” – eikä ne lähibaarit riittäneet vaan pitihän sitä neljään asti auki oleva paikka metsästää keskustasta. Maanantaina.
Esimerkki 2. Kitaristi, kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta: Alkoholi tuntui maistuvan, mutta pääasiassa lähikaupasta ostettua keskiolutta eikä jäykempia jalojuomia. Majoituspaikan lähibaarit tuli ratsattua, mutta nukkumaan mies meni jo puoliltaöin tai viimeistään lähibaarien sulkeutuessa.
Esimerkki 3. Edellisessäkin blogikirjoituksessani mainittu rumpali, Etelä-Pohjanmaalta. "Kovat bileet": koko poppoolle ostettiin yhteensä kahdeksan tölkkiä keskiolutta. Baari ei kutsunut koko iltana.
Esimerkki 4. Tämän kirjoituksen pääosassa oleva kitaristi, kotoisin Etelä-Suomesta. Kolme tuoppia olutta, nukkumaan puoli yhdeltätoista.
Näiden kokemusten perusteella en uskalla tutustua helsinkiläisiin muusikoihin, ettei illuusio oikeista rokkistaroista mene täysin pirstaleiksi. Jos eli kun tästä linjasta ekstrapoloidaan paikallisten hevimuusikoiden arkea, stadilaiset rokkikukot todennäköisesti juovat vadelmanmakuista ranskalaista luomuvissyä, syövät mung-papujen ituja ja menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän uutisten jälkeen. Ja lähtevät aamulla lenkille. Puoli kuudelta.
