Mitä on proge?: II. Dream Theater

Kuten eräs edellisen osan lukenut huomautti, en ehtinyt edellisessä osassa sanomaan oikeastaan mitään järkevää yhtikäs mistään. Tämä saattoi olla tarkoituksellista, koska halusin tekstilläni myötäillä Geoff Nicholsonin mainiota lausahdusta progen olemuksesta. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, ettei vitsi naurattanut oikeastaan ketään, joten tällä kertaa ajattelin ainakin yrittää sanoa jotain hieman painavampaa. Proge vain sattuu olemaan luonteeltaan sellainen, että kun toisesta päästä saa kiinni, purkuu toinen pää jo hyvää vauhtia. Puhtaasti yhden artistin näkökulmasta lähtevä pohdinta voi kuitenkin olla hedelmällisempi, joten koetetaan.

Yhdysvaltalainen Dream Theater nauttii progepiireissä hyvin vaihtelevaa mainetta. Monelle historiallisen progen ystävälle bändi on koko olemuksessaan kuin punainen vaate, jota käy vähintään syyttäminen siitä, että progressiivinen musiikki ei ole enää sellaista kuin se joskus silloin kauan sitten oli. Tästä asiasta itkeminen on ehkä turhinta touhua ikinä, sillä niin tekemällä vaaditaan jotain sellaista, joka sotii koko progen ydinajatusta vastaan. Kuinka progressiiviselta musiikilta voidaan vaatia pysyvyyttä, kun se alunperin syntyi juuri tarpeesta luoda muutosta.

Joka tapauksessa, Dream Theaterin toinen albumi, Images & Words (1992), oli monella tapaa hyvin merkittävä julkaisu. Valitettavasti levy on myös ilmestymisensä jälkeen poikinut hirvittävän määrän jäljittelijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet yrityksessään luoda samankaltainen merkkiteos. Dream Theater itse on yrittänyt jatkaa eteenpäin, välittämättä liikaa menneistä. Alkuperäisen kosketinsoittajan, Kevin Mooren, lähtö Awake-levyn (1994) jälkeen traumatisoi kuitenkin suurimman osan faneista, eikä bändi ole siitä monen ulkopuolisen mielestä toipunut vieläkään.

Dream Theater oli juuri niitä bändejä, joihin tutustuin aivan ensimmäisenä aloittelevalla musadiggarin taipaleellani. Bändi on yksinkertaisesti ohittamaton, kun puhutaan progressiivisen metallin kaanonista, piti bändistä sitten tai ei. Jossain yhteyksissä "klassiseksi kolmikoksi" kutsuttu levytrilogia eli Images & Words, Awake ja Metropolis pt. 2: Scenes from a Memory (1999) olivat myös minullakin aikoinaan varsin vahvassa soitannassa. Myöhemmin näiden levyjen pariin ei kuitenkaan ole tullut palatuksi. Jokseenkin uskollisena fanipoikana olen kuitenkin vuodesta toiseen kantanut kotiin uusimman Dream Theaterin, vaikka niiden kuuntelu on jäänyt useimmiten vain muutamaan kertaan.

Edellinen osoittaa, että Dream Theater on jollain tapaa kasvanut ulos tavallisen bändin asemasta jonkinlaiseksi tapaukseksi, jonka jokaiseen uuteen levyyn ottavat kantaa nekin, joiden mielestä bändi on aina ollut enemmän tai vähemmän turha. Niinpä uusimman Black Clouds & Silver Linings -levyn (2009) kohdalla ei enää puhuta tavallisesta albumista muiden joukossa vaan ennen kaikkea Dream Theaterin uusimmasta tuotoksesta. Bändi tulee todennäköisesti ikuisesti kantamaan merkkipaaluteoksen stigmaa, eikä yhtäkään kritiikkiä lasketa onnistuneeksi, jos siinä ei sanalla tai kahdella viitata bändin klassisiin levytyksiin. Eikä tämä ole oikeastaan vain Dream Theaterin risti vaan yleisestikin progepiireissä tunnetaan outoa kaipuuta niihin vanhoihin hyviin aikoihin. Olivat nämä vanhat hyvät ajat sitten sitä kultaista kuuskytlukua tai legendaarisen bändin vieläkin legendaarisempia alkuaikoja.

Lisäksi bändin jäsenet saavat ikuisesti kuulla jankutusta siitä, että he sattuvat olemaan oman soittimensa kanssa harvinaisen lahjakkaita tapauksia. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, että kulkeeko tekninen näppäryys käsi kädessä musiikillisen nerouden kanssa, mutta eivät nämä kaksi toisistaan täysin erotettavissakaan ole. Joka tapauksessa Dream Theaterin soitannollinen taituruus asettaa bändin jokaiselle levylle aivan suhteettomat odotukset. Se on paha paikka, kun uuden levyn ensimmäistä Rite of Passage -nimistä sinkkua kuunnellessa huomaakin, ettei bändi olekaan kyennyt keksimään pyörää uudelleen vaan tehnyt oikeastaan aika tavallisen hevikappaleen, kuitenkin tavalleen hieman koukeroisena.

Joskus haaveilen siitä, että minussa olisi jonkinlainen kytkin, jota räpläämällä unohtaisin hetkellisesti kaiken kokemani. Olisikohan mahdollista, että tulevana juhannuksena kykenisin kuuntelemaan uusinta Dream Theateria ilman, että takaraivossani jyskyttäisi vaatimus, että tämän levyn pitää kaikessa taiteellisessa ylivertaisuudessa avata tunteitteni pato.

Mitä on proge? (osa I)

Tarkoituksenani oli alunperin antaa lyhyt ja ytimekäs vastaus otsikon kysymykseen. Kirjoittaessa ideat kuitenkin seurasivat toisiaan ja teksti lähti rönsyilemään mitä odottamattomimpiin suuntiin. Toisin sanoen, teksti tuntui elävän omaa elämäänsä, aivan kuin se olisi kirjoittanut itse itsensä! Varoitukseksi siis: alla oleva teksti on tarpeettoman pitkä, vaikeaselkoinen, ärsyttävä, minkä lisäksi se loppuu kesken (sinua on varoitettu). Tokihan siitä (kuten progesta) voi väittää pitävänsä, mutta vaarana on, että kaikki pitävät sinua vain erikoisuutta tavoittelevana juippina.

Kaikki alkoi noin kymmenen vuotta sitten, kun musiikkitietouteni oli vielä niin kovin rajallista. Musiikista vastasi lähinnä isoveljen levyhylly, josta tuli poimittua muun muassa Iron Maidenia ja Helloweenia (sittemmin palasin samaisten yhtyeiden pariin ja huomasin, ettei niiden diggailussa ollut mitään vikaa). IRC oli tuolloin kova sana ja riittävästi eri kanavilla huudeltuani laskeutui musiikkiguru jos toinekin norsunluutornistaan jakamaan tietouttansa minulle (potkittuaan minut ensin muutaman kerran ulos häiritsemästä).

Se aika oli jotakin uutta ja ihmeellistä, kun eteeni avautui kertaheitolla koko metallimusiikin mittava kaanon. Internet oli kuin pohjaton sammio, jonka reunoilta kaavin tietoutta sellaisista bändeistä kuin Ayreon, Blind Guardian, Savatage, Conception, King Diamond, Symphony X, Marillion, Dream Theater, Fates Warning, Queensrÿche ja niin edespäin.

Levyhyllyni ihka ensimmäiset levyt olivat Kamelotin The Fourth Legacy (1999) ja Labÿrinthin Return to Heaven Denied (1998). Ja kyllä, kyseiset levyt ovat edelleen hyllyssä niiden 465 muun levyn kanssa, jotka on tullut hankittua tuon päivän jälkeen. Tarkoitukseni ei ole muuten leuhkia levyjeni määrällä, sillä a) on olemassa ihmisiä, joilla on levyjä huomattavasti enemmän b) en ole koskaan saanut, saa tai tule saamaan rasiaa, vaikka minulla olisi levyjä tuplaten (eikä muuten saa kukaan muukaan, sitä varten pitäisi oppia soittamaan jotain soitinta).

Palataan kuitenkin progeen. Sen määrittely on itse asiassa hyvin yksinkertaista, kun ottaa huomioon, ettei ole olemassa mitään yhtä ja tyhjentävää selitystä. Eikä kyse ole mistään progen erioikeudesta, sillä minkään musiikin tyylilajin rajoja ei pystytä määrittelemään eksaktin tarkasti (hyvä kysymys on myös se, onko tämä edes ylipäätänsä tarpeellista?).

Yritän kuitenkin.

Historiallisessa kontekstissa progella viitataan 60-70 -luvuilla syntyneeseen kokeilevaan musiikkityyliin, jonka tarkoitus oli selvästi rikkoa raja-aitoja ja luoda jotain uutta. Geoff Nicholsonin sanoin:

Progressive rock was what happened in the early 70's when certain brilliant instrumentalists got fed up with playing three-and-a-half minute long songs about teenage love. Unfortunately, this led them to start playing ten-and-a-half minute long songs about nothing in particular.

Toista kontekstia voisi kutsua vaikka taiteelliseksi, millä taas tarkoitan bändejä, jotka ovat kautta uransa karttaneet kaavoihin kangistumista ja pyrkineet omassa musiikillisessa ilmaisussaan jatkuvaan etenemiseen ja uuden luomiseen.

Vaikeata koko hommasta tulee vasta, kun pitäisi ryhtyä mainitsemaan esimerkkejä. En osaa suoralta kädeltä mainita yhtäkään bändiä, joka sujuvasti solahtaisi ensimmäiseen kategoriaan. 60-70 -luvuilla toki vaikutti sellaisia bändejä kuin King Crimson, Genesis tai vaikkapa Yes. Jokainen näistä bändeistä on kuitenkin edelleen enemmän tai vähemmän olemassa. Vuosien saatossa kyseisten bändien kehityskulku on ollut kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava, joten samalla kyseiset bändit on sijoitettavissa myös taiteelliseen kategoriaan. Rajat siis liukuvat.

Usein progeen liitetään myös soitannollinen virtuositeetti. On totta, että 60-70 -luvulla progresiiviset yhtyeet tarttuivat perinteiseen musiikin tekemisen kaavaan ja pyrkivät muuttamaan sitä. Jossain vaiheessa pitkät kappaleet, epätahtilajit ja uskomattomat kitarasoolot eivät olleet enää edistyksellistä vaan tapa tehdä 'progressiivista' musiikkia. Proge oli siis 'genreytynyt' eli se oli muuttunut yhdeksi musiikilliseksi lajiksi. Sinänsä hupaisaa, koska musiikin kaavamaisuus oli juuri sitä, mitä vastaan progeilijat alun perin nousivat vastustamaan.

P.S. Se, että tämä artikkeli on "osa I" ei tarkoita, että tämä olisi välttämättä osa jostain suuremmasta kokonaisuudesta, ehei. Teksti olisi aivan hyvin voinut olla myös suoraan jonkin kokonaisuuden kolmas osa tai sitten vaikkapa neliosaisen trilogian mystinen prologi; progea kun on.